Uutiset ja blogit

Tämä uutinen on julkaistu maaliskuussa 2026. Julkaisemme nyt juhannuksen kunniaksi uudelleen kiinnostavia juttujamme.

Viron puolustusvoimien investointikeskus RKIK julkisti helmikuun lopulla päätöksen hankkia maan itärajalle eli Venäjän vastaiselle rajalle 600 betonibunkkeria. Ne pystytetään Viron ja Venäjän välisille maarajaosuuksille Peipsijärven pohjois- ja eteläpuolille.

Rakennustyöt aloitettiin jo viime vuoden lopulla ennen lopullista hankintapäätöstä, RKIK tiedotti joulukuussa. Lisäksi kaikkien bunkkerien sijainti on jo päätetty. Työt on tarkoitus saada valmiiksi vuoden 2027 loppuun mennessä.

Samaan aikaan ja yhteistyössä Viron kanssa vastaavaa linjaa omille mailleen Venäjän ja Valko-Venäjän vastaisille rajoille rakentavat myös Latvia ja Liettua. Viron osalta rakennustyöt maksavat 60 miljoonaa euroa.

Nyt julkistetussa päätöksessä uutta ei ole Baltian puolustuslinjan idea sinänsä, vaan konkreettinen yhdessä Latvian kanssa tehty päätös bunkkerien hankinnasta. Poliittinen periaatelinjaus puolustuslinjasta tehtiin jo tammikuussa 2024, RKIK täsmentää englanninkielisessä hanke-esittelyssään.

Bunkkerit ovat puolustuslinjan vain yksi osa. Kyseessä on massiivinen estevyöhyke, jonka Baltian maat aikovat rakentaa Naton ja Venäjän väliselle rajalle. Varsinaisen piikkilankaisen raja-aidan taakse sijoitetaan muun muassa panssariestekaivantoja ja lohikäärmeen hampaina tunnettuja betonisia panssariesteitä, miinakenttiä ja varastoja.

Jos linja toteutuu niin järeänä kuin RKIK sitä esittelee infografiikassaan, alkaa rajalinja muistuttaa Berliinin muuria tai Itä- ja Länsi-Saksan välistä rajaa kylmän sodan lopulla 1980-luvulla.

Kukin bunkkeri on noin 35 neliömetrin kokoinen, ja sisään mahtuu noin 10 sotilasta. Rakenteet on suunniteltu sen mukaan, että bunkkerin pitäisi kyetä suojelemaan sotilaita Venäjän 152 mm kaliiperin tykistön kranaateilta.

Yksi bunkkeri 300 metrin välein

Viron koillisraja Peipsijärven pohjoispuolella on noin 75 kilometriä pitkä mitattuna kartalta, jos mitta-askeleen tarkkuus on noin 1 kilometri. Vastaavasti Viron kaakkoisraja järven eteläpuolella on samalla tavoin mitaten noin 100 kilometrin mittainen. Tämä tarkoittaa, että Venäjän rajalle on tarkoitus rakentaa yksi bunkkeri noin 300 metrin välein.

Väliin jää Peipsijärvi, jonka rannikkoa Viron täytyy tietenkin puolustaa, mutta jota tämänkertainen bunkkerihankinta ei koske.

Peipsijärven ”varsinaisen” osan pinta-ala on 2 600 neliökilometriä ja koko järven 3 600 km², kun mukaan luetaan samalla korkeudella sijaitsevat Kuumajärvi ja Pihkovanjärvi. Toisin kuin useimmat Suomen järvet, Peipsijärvi on avara ja pääosin saareton.

Salamahyökkäyksen Panaman kanavalle oli tarkoitus mennä näin. Sukellusveneet pinnalle Keski-Amerikan rannikolla, miehistö kokoaa lentokoneet nopeasti, 10 konetta ilmaan 30 minuutissa. Koneet iskevät kanavan korkeimmalla sijaitseviin Gatúnin tekojärven sulkuihin torpedoilla ja pommeilla. Järvi tyhjenee.

Kanava mahdollisti Yhdysvaltojen laivaston siirtymisen nopeasti Atlantin ja Tyynenmeren välillä.

Jos kanava saataisiin suljettua edes kuukausiksi, amerikkalaiset alukset joutuisivat kiertämään Etelä-Amerikan kärjen kautta. Se lisäisi matkoihin tuhansia merimaileja.

Midway oli käännekohta

Japani oli hävinnyt 4.–7. kesäkuuta 1942 käydyn Midwayn taistelun. Tappion myötä Japanin strateginen tilanne heikkeni nopeasti. Myös amerikkalaisten kasvava teollinen ylivoima pakotti etsimään uudenlaisia ratkaisuja.

Pearl Harborin hyökkäyksen pääarkkitehti amiraali Isoroku Yamamoto ehdotti sukellusveneitä, jotka voisivat kuljettaa lentokoneita käytännössä minne tahansa maailmassa.

Tuloksena oli Sentoku-luokka. Ne olivat suurimpia siihen saakka rakennettuja sukellusveneitä, yli 122 metriä pitkiä ja uppoumaltaan lähes 6 600 tonnia. Kooltaan ne olivat kaksinkertaisia verrattuna Yhdysvaltojen käytössä olleisiin sukellusveneisiin.

Vasta 1960-luvun ydinvoimalla toimivat sukellusveneet ylittivät Sentoku-luokan koon.

Valtava toimintamatka ilman tankkausta

Tunnetuin Sentoku-luokan alus oli I-400. Se oli teknisesti hämmästyttävä saavutus. Sen toimintamatka oli noin 37 000 merimailia ilman tankkausta.

Käytännössä alus pystyi lähtemään Japanista, suorittamaan hyökkäyksen toisella puolella maapalloa ja palaamaan takaisin.

Aluksen rungon päälle oli rakennettu 31 metriä pitkä sylinterimäinen lentokonehalli. Sen sisällä kuljetettiin kolmea Aichi M6A Seiran -hyökkäyskonetta.

Seiran oli suunniteltu erityisesti sukellusvenekäyttöön. Sen siivet ja vakaajat voitiin taittaa, jotta se mahtui ahtaaseen halliin.

Hävittäjät laukaistiin 26-metrisellä paineilmakatapultilla aluksen keulasta. Takaisin laivalle ne saatiin kokoontaitettavalla nosturilla.

Iskua jo harjoiteltiin

Kaikki neljä Sentoku-luokan alusta alkoivat harjoitella iskua Panamaan 6. kesäkuuta 1945 Nanaon lahdella Honshūn saarella. Ajatuksena oli myös tehdä kostoiskuja Yhdysvaltojen mantereelle, koska Japaniakin pommitettiin.

Harjoituksissa huomattiin, että neljä miestä pystyi kokoamaan Seiranin seitsemässä minuutissa. Jokainen sukellusvene pystyi tankkaamaan, aseistamaan ja laukaisemaan kaikki kolme mukanaan kuljettamaansa kellukekonetta reilussa puolessa tunnissa.

Harjoitukset etenivät hyvin, mutta sotatilanne oli muuttumassa nopeasti. Okinawa oli joutumassa USA:n joukkojen haltuun. Japanin kotisaaria pommitettiin yhä enemmän.

Isku Panaman kanavalle peruttiin. Sukellusveneitä ja niiden kellukekoneita päätettiin käyttää hyökkäykseen liittoutuneiden laivaston ankkuripaikkaa vastaan Ulithissa Karoliinien saarilla.

Tämä hyökkäys ei koskaan toteutunut. 15. elokuuta 1945 keisari Hirohito ilmoitti, että vihollisuudet Japanin ja liittoutuneiden välillä päättyvät välittömästi.

I-400 ja muut saman luokan sukellusveneet päätyivät amerikkalaisten haltuun.

Amerikkalaiset upottivat

I-400 ja sen sisaralukset kuljetettiin tutkimuksia varten Pearl Harboriin 6. tammikuuta 1946.

Sodan päätyttyä Yhdysvaltojen suhteet Neuvostoliittoon heikkenivät nopeasti. Amerikkalaiset pelkäsivät, että solmittujen sopimusten perusteella Neuvostoliitto olisi vaatinut pääsyä vallattuihin japanilaisiin sukellusveneisiin.

Neuvostoliitto olisi voinut saada arvokasta tietoa kehittyneistä japanilaisista aluksista.

Yhdysvaltain laivasto antoi käskyn upottaa sukellusveneet. Niitä käytettiin uusien torpedomallien harjoitusmaaleina Pearl Harborin edustalla.

Vuonna 2013 Hawaii Undersea Research Laboratoryn sukellusvene Pisces V löysi I-400:n hylyn Oahun saaren lounaispuolelta 557 metrin syvyydestä. Sitä ei ole yritetty nostaa.

Kohtalokkaan lennon 236 alkusanat kirjoitettiin jo yli viikkoa ennen kuin kone nousi ilmaan.

15. elokuuta vuonna 2001 kanadalaisen lentoyhtiö Air Transatin kaksi ja puoli vuotta vanha Airbus A330-200 -matkustajakone rekisteritunnukseltaan C-GITS oli rutiininomaisessa kuntotarkastuksessa, kun sen oikeanpuoleisen moottorin öljyjärjestelmässä havaittiin metallisiruja.

Sama toistui kaksi päivää myöhemmin, joten moottori, mallia Rolls-Royce RB211 Trent 772B, päätettiin vaihtaa.

Yhtiöllä ei ollut saatavilla omaa varamoottoria, joten koneeseen päätettiin asentaa Rolls-Roycelta saatu lainakappale.

Asennustyö sujui normaalisti, kunnes mekaanikot huomasivat, että poistetusta moottorista irrotettu hydraulipumppu olisi liian lähellä uuden moottorin polttoaineensyöttöputkea.

Lentoyhtiön huolto-osaston ohjeistuksen mukaan mekaanikot päättivät käyttää vanhasta moottorista vain polttoaineputkea, joka mahtuisi uuden moottorin hydrauliikkajärjestelmien oheen.

Toisin kuitenkin kävi. Polttoaine- ja hydrauliikkaputket koskettivat toisiaan. Tämä kontakti aiheutti polttoaineputkeen murtuman.

Asennuksen jälkeisessä koekäytössä moottori toimi normaalisti. Siinä ei havaittu mitään ongelmia myöskään seuraavan lähes 70 lentotunnin aikana.

Siihen onni sitten loppuikin.

Aamuyöllä 24. elokuuta 2001 Airbus A330 lensi Atlantin valtameren yllä.

Air Transatin lento 236 oli matkalla Torontosta Lissaboniin. Matkustajia oli 293 ja miehistöä 13. Kapteeni toimi koneen ohjaavana ohjaajana.

Onnettomuustutkijat ovat myöhemmin selvittäneet, että oikean moottorin polttoaineputki alkoi vuotaa kello 04.38 kansainvälistä keskiaikaa (UTC).

Alussa vuoto oli niin maltillinen, että kun kone 20 minuuttia myöhemmin ylitti 30 asteen läntisen pituuspiirin ja lentäjät suorittivat suunnitelmien mukaisen polttoainemäärän tarkastuksen, he eivät huomanneet ongelmaa. Polttoainetta oli jäljellä 21,4 tonnia.

Pian tämän jälkeen Airbusin polttoainejärjestelmä alkoi siirtää polttoainetta koneen perän trimmitankista päätankkeihin, jotta koneen massakeskiö pysyisi sallituissa rajoissa. Tämä sinänsä normaali automaattinen toiminto käynnistyi tavallista aiemmin, koska kehittyvä polttoainevuoto oli vähentänyt polttoaineen määrää päätankeissa.

Lentäjät eivät kiinnittäneet asiaan huomiota, koska polttoaineensiirrosta kertova indikaatio oli sinänsä normaali. Lisäksi lentäjien huomio oli kiinnittynyt oikean moottorin poikkeaviin öljyparametreihin.

Öljyn määrä oli yhtäkkiä pudonnut, sen lämpötila laskenut ja paine noussut. Nämä indikaatiot kertoivat siitä, että oikean moottorin polttoaineen ja öljyn lämmönvaihtimen läpi valui yhtäkkiä tavallista suurempi määrä polttoainetta.

Lentäjät yrittivät selvittää ongelman syytä ja keskustelivat asiasta myös Air Transatin Kanadassa sijaitsevan huoltokeskuksen kanssa.

Kello 05.33 koneen järjestelmä antoi ilmoituksen kehittyvästä siipitankkien epätasapainosta: oikeanpuoleisessa siipitankissa oli vähemmän polttoainetta kuin vasemmassa.

Kolme minuuttia myöhemmin lentäjät avasivat polttoainejärjestelmän ristisyöttöventtiilin ja sammuttivat oikean siipitankin polttoainepumput. Nyt vasemman siipitankin polttoainetta alkoi virrata myös oikeaan moottoriin – toisin sanoen ruokkimaan vuotoa.

Tutkijoiden mukaan noin 7,3 tonnia polttoainetta oli tähän mennessä menetetty. Tankeissa sitä oli vielä 11,4 t.

Lentäjät tekivät toimenpiteet muistinvaraisesti ja turvautumatta tarkastuslistoihin. Niissä olisi neuvottu myös toimenpiteet mahdollisen polttoainevuodon varalta.

Polttoainemäärä oli laskenut niin alhaiselle tasolle, että kello 05.45 lentäjät päättivät tehdä hätälaskun Azorien saariston Terceiran saarella sijaitsevalle Lajesin lentoasemalle.

Kolme minuuttia myöhemmin eli 05.48 koneessa oli polttoainetta enää 7,0 tonnia. Vuodon suuruus oli kasvanut noin 13,5 tonniin tunnissa.

Kello 05.54 koneen kapteeni vaihtoi polttoaineensyötön asetuksia niin, että oikea siipitankki syötti myös vasenta moottoria. Tämä eristi vasemman siipitankin vuodosta. Polttoainetta oli enää 5,9 tonnia ja vuotoa edelleen 13,5 t/h.

Kello 06.13 koneen oikea moottori sammui. Korkeutta oli 39 000 jalkaa (11 900 m) ja etäisyyttä Lajesin lentoasemalle 150 NM (278 km). Polttoainetta ei enää vuotanut, mutta sitä oli jäljellä enää 0,7 tonnia. Aivan liian vähän.

Tähän asti lentäjät olivat ihmetelleet koneen indikaatioita ja pitäneet mahdollisena sitä, että ilmoitukset olisivat sittenkin virheellisiä. Nyt todellisuus iski vasten kasvoja ja lujaa.

Kello 06.26 myös vasen moottori sammui. Korkeutta oli noin 34 500 jalkaa (10 500 m) ja etäisyyttä Lajesiin 65 NM (120 km). Airbus A330:sta oli tullut liitokone.

Vaikka onnettomuustutkijat suhtautuivatkin kriittisesti lentäjien toimintaan polttoainevuodon tunnistuksessa, seuraavat 19 minuuttia molempien moottorien sammumisen jälkeen tekivät kapteeni Robert Pichéstä sankarin.

Tutkintaraportissa kuvataan hänen kykyään ohjata moottoritonta suurta matkustajakonetta ”merkillepantavaksi”.

Tilanne oli kauniisti sanottuna stressaava, oli yö, osa koneen mittaristosta oli pimeinä ja ohjauskyky rajoittunut. Kapteenia ei koskaan ollut koulutettu tilanteeseen, johon hän oli joutunut.

Myös perämies Dirk De Jagerin kapteenille antamaa tukea kuvaillaan tehokkaaksi. Lisäksi näkyvyys lentoasemalla oli hyvä.

Piché toi rampautuneen lintunsa alas Lajesin kiitotielle 33 kello 06.45. Maakosketus oli kova, jarrutus raju, ja vasemman päätelineen renkaissa syttyi tulipalo, mutta Air Transatin lento 236 pysähtyi keskelle kiitotietä.

Kaksi koneessa ollutta henkilöä loukkaantui vakavasti ja 16 lievästi evakuoinnin yhteydessä. Se on tietysti pieni riesa, jos vaihtoehtona on uimareissu öisellä Atlantilla.

Olisiko lentäjien tullut kuitenkin havaita kehittyvä vaaratilanne aiemmin?

Onnettomuustutkijat muistuttavat loppuraportissaan lieventävinä asianhaaroina, että kone ei antanut selkeää hälytystä nimenomaan polttoainevuodosta. Lisäksi tietokoneen antama varoitus polttoainetankkien epätasapainosta oli tyypiltään ”advisory”, joka ei vaatinut välittömiä toimenpiteitä.

Lisäksi kumpikaan lentäjistä ei ollut urallaan aiemmin kokenut polttoainevuotoa, minkä lisäksi asiaa ei ollut käsitelty lentäjäkoulutuksessa. Lentäjät olivat siis ilman omaa syytään valmistautumattomia kehittyvään tilanteeseen.

Kapteeni Piché jatkoi Air Transatin palveluksessa vuoteen 2017, jolloin hän jäi eläkkeellä 65-vuotiaana.

Lue myös:

Juhannuksen kunniaksi Tekniikka&Talous julkaisee uudelleen parhaita lukemistojuttuja. Tämä artikkeli on julkaistu alun perin syyskuussa 2022.

Sodan väitetään siivittävän keksintöjen syntymistä erityisiin tarpeisiin. Keksintöjä tehdään kuitenkin yhtä lailla rauhan aikoina, mutta sota voi vauhdittaa niiden käyttöönottoa.

Näin vaikuttaa historian valossa käyneen Suomessa jatkuvalämmitteiselle puukiukaalle, jonka nousu parrasvaloihin tapahtui jatkosodan jälkeen. Jatkosodassa se oli teknisesti tarpeellinen ratkaisu lämmittämään täisaunoja. Sodan jälkeen veteraanit olivat valmiita asentamaan sellaisen myös kotisaunoihinsa.

Tämä on tärkeä, aiemmin sivuutettu osa historiaa, joka kannattelee tänä päivänä muun muassa maailman suurinta kiuasvalmistaja Harviaa.

1900-luvun alun huolia

Itsenäinen Suomi välttyi tuhoisalta ensimmäiseltä maailmansodalta. Täällä sen sijaan kärsittiin kansalaissodasta. Sisäisen kahnauksen etu oli se, etteivät kaikki sota-ajan pandemiat iskeneet maahamme. Siitä huolimatta maailmansodan tuliaisina Eurooppaan rantautunut espanjantauti tappoi Suomessa jopa 30 000 ihmistä vuodesta 1918 vuoteen 1920, vain hieman vähemmän kuin juuri päättynyt kansalaissota. Pilkkukuumeesta ei kuitenkaan näinä aikoina erityisesti kärsitty.

Pilkkukuume, ”tyyfus” (Typhus exanthematics), oli kyllä suomalaisia piinannut jo aiemmin. Kuumetaudin saaneista kuoli 10 %, hyvissä olosuhteissa vähemmän, huonoissa selvästi enemmän. Taudin aiheuttaja oli riketsiabakteeri (Rickettsia prowazekii), joka elää muun muassa vaatetäin ulosteessa.

Bakteeri oli tunnistettu Saksassa vuonna 1916, mutta varsinaista lääkettä jouduttiin odottamaan antibiooteista aina 1940-luvulle. Itse vaatetäi (Pediculus humanus corporis) on alle 3 mm pituinen loiseläin.

Ihminen saa taudin vaatetäin puremasta. Tauti ei siis tartu ihmisestä toiseen, mutta sairas vaatetäi välittää tautia ihmiseltä toiselle. Huonon hygienian ja ahtaiden asumisjärjestelyiden takia tämäkin leviämistapa voi olla erittäin tehokas.

Hiuksissa elävä täi ei levitä tätä tautia. Bakteeri voi tarttua myös ulostepölyä hengitettäessä.

Vaatetäin ja tämän lukuisten munien hävittäminen onnistuu tehokkaimmin kuumentamalla tai hitaammin kemiallisesti. Pienessä pakkasessa vaatetäi ei kuole. Matkatessa pummilla sotilaspuvun hihassa se pysyy jatkuvasti lämpimässä.

Suomessa vaatetäit olivat siis 1900-luvun alussa ruodussa. Niitä esiintyi, mutta tämä ei siviiliväestöä haitannut, kun torakat, kirput ja luteet olivat myös seurana. Samaa ei voinut sanoa ensimmäisen maailmansodan runtelemista maista, kuten Neuvostoliitosta. Kun toinen maailmansota alkoi, Neuvostoliitossa pilkkukuumetta esiintyi siellä täällä, mukaan lukien sotaväessä.

Historian hetki: itärintama kylmenee

Talvisota oli Suomelle alkushokista huolimatta torjuntavoitto. Jatkosota alkoi kesäkuussa 1941 uusilla kuvioilla. Suomen joukot etenivät Neuvostoliiton alueelle aina lokakuuhun asti. Tämän jälkeen rintamalinja ei enää siirtynyt idemmäksi, vaan sota vaihtui menetyksiä aiheuttaneesta hyökkäyssodasta hitaasti tappavaksi asemasodaksi.

Asemasota käynnistyi synkissä merkissä, sillä talvi tuli aikaisin ja edellytykset linnoittautumiseen olivat heikot. Sotilaat oli sijoitettava pikaisesti ties millaisiin tiloihin.

Hyökkäyssodassa tuli esiin uusia puolia talvisotaan nähden. Neuvostojoukoista otetut sotavangit ja kankaiset sotasaaliit kantoivat mukanaan uuden vihollisen, vaatetäin. Yhdistelmä heikkoja varusteita, ankaraa ilmastoa ja puutteellista hygieniaa loi oivalliset puutteet uuteen ongelmaan.

Vaatetäin invaasio alkoi hyvin pian asemasodan alettua loppuvuonna 1941. Vuoden 1942 alussa tilanne oli jo hyvin huono. Jopa puolella sotilaista oli täitä.

Pienet vihulaiset matkustivat sotilaiden kyydissä myös lomille ja vitsaus levisi näin siviiliväestöön. Mekanismi oli sama, jolla espanjantauti oli päässyt siirtymään ensimmäisen maailmansodan aikana amerikkalaisjoukoista Euroopan siviiliväestöön.

Sotilaiden ja siviilien lisäksi pilkkukuume villiintyi sotavankileireillä ympäri maata. Sairastuneista ja myöhemmin kuolleista suurin osa oli vankeja. Sotilailla pilkkukuumetta esiintyi vain hyvin vähän, kiitos tehokkaiden täiden torjuntatoimien.

Sotaan täitä vastaan

Ymmärrystä täiden torjumiseen oli olemassa sodan alusta pitäen, mutta koska Suomessa ei ollut tätä ennen koettu vaatetäiepidemiaa rintamaoloissa, pääsi se aluksi yllättämään.

Tieteellisesti vaatetäiden ja punapilkkukuumeen yhteys oli todistettu, mutta lääkehoitoa ei ollut vielä tuolloin ehditty kehittämään ja rokotteiden valmistaminen oli tehotonta. Rokotteita saatiin kyllä silloin tällöin rintamalle, mutta ne riittivät vain kriittisimmissä tehtävissä työskenteleville eivätkä monien nykyrokotteiden tavoin estäneet sairastumista, ainoastaan vakavia tautimuotoja.

Saunotus muodostui nopeasti keskeiseksi aseeksi täisodassa. Vaatetäiden lisäksi sen avulla päästiin eroon muistakin syöpäläisistä. Täit ja niiden munat kuolivat vaatteista ja ihmisten ihokarvoista riittävän pitkään kuumassa ilmassa oltuaan. Noin puoli tuntia 80°C lämpötilassa muodostui yleisimmäksi lääkkeeksi. Saunominen oli tuttua, ja rintamasaunoja rakennettiin heti asemasodan alusta pitäen.

Ongelma oli se, että rintamasodan olosuhteissa saunominen oli hieman haastavaa, eivätkä saunat erityisen hyvin soveltuneet nimenomaan täiden nitistämiseen. Haaste muodostui siitä, että saunotettavaa riitti, mutta rintamalla yleinen maaperustainen savusauna ei kauaa pysynyt tällaisessa lämpötilassa. Savusaunaa ei voinut yhtä aikaa lämmittää ja siellä kylpeä.

Ennen täisaunoja käytössä oli täikaappeja vaatteiden kuumentamiseen, mutta näillä ei yksinään saatu riittäviä tuloksia.

Uusia aseita kehittelemään

Puolustusvoimien kaasusuojelujoukoissa lähdettiin ideoimaan parempaa saunaratkaisua. Toiminnasta vastasi Päämajan kaasusuojelutoimisto, jota johti eversti Uolevi Poppius. Käytännössä vastuussa ratkaisun löytymisestä olivat Poppiuksen alaisuudessa työskentelevät insinöörit.

Haaste oli suhteellisen selkeä: saunat piti saada kuumaksi pikaisesti ja pysymään kuumina jatkuvasti. Lisäksi ratkaisun tuli olla helposti liikuteltava. Siis kaikki piti tehdä suunnilleen toisin kuin maa- ja hirsipohjaisissa savusaunoissa, joissa oli suurista luonnonkivistä kootut tai muuratut kiukaat.

Ratkaisu oli ilmeinen: luovutaan rintamien saunoissa käytetyistä kertalämmitteisistä kiukaista, sekä savukiukaista että tynnyrikiukaista, ja tehdään ympärille ketterä sauna. Jatkuvalämmitteinen puukiuas oli esitelty Kastorin (nykyisin osa Tylöheloa) tehtailla jo 1930-luvulla, mutta siitä ei vielä ollut tullut hittiä.

Armeijan insinöörit eivät kuitenkaan ottaneet Kastorin kiuasta malliksi, vaan kehittävät armeijan aiemmin täikaappeihin kehittämän kamiinan pohjalta erityisen kamiinakiukaan käytettäväksi täisaunoissa syksyllä 1941.

Suomen lähestymistapa ei ollut uniikki. Myös itärajan toisella puolella saunamaisia (eli banjamaisia) ratkaisuja sovellettiin ja Virossa oltiin saunotusta myös ensimmäisen maailman sodan jälkeen käytetty. Yhtä toimivaa konstruktiota ei saatu mobilisoitua yhtä tehokkaasti kuin Suomessa.

Toisen maailmansodan muillakin rintamilla kärsittiin pilkkukuumeesta. Saunan sijaan esimerkiksi Yhdysvaltojen joukot käyttivät täiden torjuntaan onnistuneesti DDT:tä Italiassa ja Afrikassa sodan loppuaikoina.

DDT tehosi hyvin ja sen käyttö oli soveliasta myös amerikkalaisille, kun kenenkään ei tarvinnut riisuuntua käsittelyn ajaksi. DDT:n haittavaikutukset ihmisille ja ympäristölle ymmärrettiin vasta myöhemmin.

Kaminakiuas ja täisauna

Kaminakiukaan idea oli yksinkertainen. Pyöreässä alaosassa on kamiina joka lämmittää samanmuotoista yläosaa, joka on täytetty kivillä. Tämän lisäksi kiukaaseen liitettiin lämpimän ilman välittämiseen käytetty putkisto, joka johti ilmaa toiseen huonetilaan käsikäyttöisen puhaltimen avulla. Siellä saunovan miehistön varusteet olivat kuumenemassa saunomisen ajan.

Täisauna ei ollut kertalaatuinen keksintö, vaan sitä paranneltiin koko sodan ajan. Tästä syystä täisaunoista löytyy erilaisia pohjapiirustuksia. Sotamuseon arkistoista peräisin olevat valokuvat esittelevät milloin mitäkin, yleensä dokumentoimatonta, variaatiota isosta (IDS) ja pienestä desinfektiosaunasta (PDS). Nämä kantoivat mm. nimiä IDS/42, IDS/43, PDS/42 ja PDS/43.

Saunat olivat kovassa käytössä. Keskimäärin vuonna 1942 puhdistettiin kuukausittain yli 200 000 miestä ja saman verran varusteita. Saunotuskäytäntö tuotti puolustusvoiton. Kesän 1942 jälkeen täiepidemia rintamalla saatiin hallintaan eikä se saunotusten jatkuessa enää puhjennut. Siviiliväestössä, keskitysleireillä ja väestönsiirtoleireillä täitaistelua käytiin kuitenkin jatkosodan loppuun asti. Suomi myi täisaunoja myös saksalaisille.

Juttu jatkuu kuvien jälkeen.

Täisaunan funktionaalinen arkkitehtuuri

Täisaunan merkittävin asia oli eittämättä kiuas, mutta sauna oli itsessään oivaltava. Kevyeksi ja liikuteltavaksi parakkirakennukseksi suunniteltuun saunaan kuului neljä huonetta. Riisuuntumishuone (likainen), löylyhuone, vaatteiden käsittelyhuone ja pukeutumishuone. Kiuaskamiinat lämmittivät koko rakennuksen kerralla aktiivisen ilmankierron ansiosta.

Aktiivinen ilmankierto tarkoitti sitä, että kiukaan läpi puhallettiin mekaanisesti ilmaa. Ilma johdettiin putkia pitkin vaatteiden lämmityskoppeihin. Puhaltaminen perustui käsikäyttöiseen pumppuun, joten henkilökuntaa tarvittiin saunan lämmitykseen monin tavoin, vähintään kolme henkeä kahdessa vuorossa.

Eversti Poppius kirjoittaa täisaunasta Sauna-lehden numerossa 2/1950 seuraavasti:

”Saunan ilma on kuivaa, ja on peruslämpö pidettävissä niin korkeana, että löylyä ei tarvitse paljoakaan lyödä. Lämpöä ei tässä tapauksessa voida varastoida kiviin, vaan sitä on jatkuvasti nopeasti kehitettävä saunaan. Tämä aikaansaadaan kiuasrakennelmalla, joka mahdollisimman nopeasti luovuttaa puista kehittyvän lämmön säteilynä saunaan.”

Poppius oli selvästi itse tyytyväinen saunoihin muutoinkin kuin desinfiointilaitoksina. Hänen kirjoituksensa päättyy sanoihin ”[täisaunat] olivat hyviä suomalaisia saunoja”.

Mitä muuta mies olisikaan voinut todeta, tunnettiinhan nämä kevytrakenteiset saunat sodan jälkeen myös yleisesti nimellä Poppius-sauna! Tämä siitä huolimatta, ettei eversti (myöhemmin kenraaliluutnantti) itse niiden suunnitteluun tai toteutukseen osallistunut kuin vastuun ja kunnian kantajana.

Käyttäjien tyytyväisyydestä ei tämän kirjoittaja ole löytänyt raportteja, mutta saunaolosuhteet olivat ilmeisesti erikoiset. Pakolla saunotettua siviiliväestöä (venäläiset) pyörtyi puolen tunnin saunotuksen aikana, käy ilmi Helen Laurentin kattavasta pro gradu -tutkielma Suuri täisota.

Videossa Puolustusvoimain katsaus 45 vuodelta 1942 esitetään saunova miesjoukko kumartelemassa syvään löylyn luonnin hetkellä, mikä on saunan korkean lämpötilan ja lähtökohtaisen kuivuuden huomioiden ymmärrettävää. Löylyttely oli kuitenkin vain osa protokollaa, ensin tuli hikoilla 10 minuuttia kuivassa, peseytyä ja tämän jälkeen ottaa löylyt ennen kuin 40 minuutin saunomisvuoro loppui.

Kaminakiukaan ei pitänyt olla kiuas

Aiemmin tuli esiin täisaunatoiminnan johtajan näkökulma, mutta paljon myöhemmin ääneen pääsi myös yksi alainen. Kaasujoukoissa työskennellyt lvi-insinööri Aarne Oksanen muisteli katkerasti 1980-luvulla kaminakiukaan kehittämistä ja yleistymistä. Hänen kirjoittamansa artikkeli ilmestyi Sauna-lehdessä 1985. Oksanen kirjoittaa:

”[Peltikamiinat] oli tarkoitettu tilapäisiksi lämmityslaitteiksi, ei niiden tehokkuuteen näin ollen sota-ajasta johtuen kiinnitetty huomiota. Sotien jälkeen valppaat liikemiehet oivalsivat kamiinoiden markkina-arvon saunan lämmityslaitteina ja ryhtyivät valmistamaan niitä. – – Perinteinen saunamme sai kilpailijan: korvikesaunan, joka toimii keinosydämellä. ”

Kamiinakiukaan käyttäminen teki saunasta Oksasen mielestä liian kuuma ja kuivan. Oikea tapa lämmittää saunaa oli kivien suora lämmittäminen, jolloin saunasta ei tule ”hygroskooppista säteilykammiota”, joka täisaunassa oli ollutkin tavoitteena. Oksanen jatkaa:

”Tällaisen keveän mielihyvän tunteet voi antaa vain kertalämmitteiselle kiukaalla lämmitetty kunnollinen suomalainen sauna. Vain sillä voimme säätää saunamme lämpötilan ja kosteussuhteet kukin haluamallamme tavalla. – – useimmat henkilöt sotien jälkeisistä ikäluokista eivät ole koskaan kylpeneetkään perinteisessä saunassa eivät näin ollen tiedä, kuinka ne vaikuttaa kylpijän mielentilaan ja tunteisiin”.

Oksanen siis katsoi, ettei kamiinakiuas ollut kiuas, vaan oikea (kertalämmitteinen) kiuas oli ainoa oikea, ylivertainen tapa lämmittää saunaa.

Oksanen toteaa Sauna-lehdessä, että jatkuvalämmitteisen puu- ja sähkökiukaan yleistymisen jälkeen saunojen ilmanvaihtoon alettiin kiinnittää huomiota. Syynä oli se, että ”kamiinasaunoissa on epämiellyttävä ja ahdistava olo”. Hänen mukaansa ilmanvaihtonormeissa vuonna 1955 määrättiin, että saunaan pitäisi tulla 20 m3/h ilmaa per kylpijä, vuodesta 1966 15 m3/h/hnk. Oksanen piti tätä ylireagointina saunailman pilaaviin liian kuumiin ja kuiviin kiukaisiin.

Varsin huomattavia uudet suositukset olivatkin, mutta Oksasen teesi kosteuden katoamisesta jatkuvan lämmityksen seurauksena ei ollut fysiikan näkökulmasta perusteltu, sillä ainoastaan suhteellinen kosteus laskee, mikäli ilmanvaihto ei korvaa ilmaa kuivemmalla. Saunomisolosuhteet kyllä olivat tuntuvasti erilaiset.

Sota loppui, kiuas selviytyi

Jatkuvalämmitteinen puukiuas oli siis rauhan ajan keksintö, mutta yleistyi vasta sodan myötä. Tämän kirjoittaja uskoo, että kiuaskamiinoiden menekin edistämiseksi oli tehty Suomen armeijassa (termi Puolustusvoimat otettiin virallisesti käyttöön vasta 1974) merkittävää työtä. Tästä syntyi sekä kysyntää jatkuvalämmitteisille kiukaille että kipinä alkaa valmistaa niitä kaupallisesti ympäri Suomea.

Näin 80 vuotta myöhemmin on selvää, että jatkuvalämmitteinen kiuas voitti taistelun markkinoista, vaikkei kertalämmitteisiä kiukaita ole koskaan täysin markkinoilta pois ajettukaan. Ilman täisotaa meillä todennäköisesti olisi hyvin erilainen kiuaskanta kuin on, sillä kertalämmitteisten kiukaiden ehdoton markkinajohtaja sylinterimäinen Aitokiuas lepää edelleen vahvasti 50-luvun suunnitteluperinteiden varassa.

Onko sitten täisaunaan täysin syyttäminen suomalaisen saunan kuivasta imagosta? Täisauna luultavasti vaikutti merkittävästi muutosvauhtiin, mutta ”kuivasaunan” idea oli jatkuvalämmitteisen kiukaan tavoin kyllä noussut jo esiin saunan ystävien keskuudessa aiemminkin.

Tämä käy ilmi Tuomo Särkikosken Suomen Saunaseuran historiikista (2012) sekä Hilleri Viherjuuren 1940 toimittamasta Saunakirjasta. Esimerkiksi Stigellin (1940) kirjoitus vertailee rautakiuasta ja kivikiuasta ensimmäisen eduksi, Särkikoski taas avaa ajankuvaa ennen sotaa.

Kummassakin puhutaan varoittavaan sävyyn liian viileistä höyrysaunoista ja ihannoidaan reilua kuumuutta. Kamiinakiukaan jälkeläiset toimittivat juuri tätä. Samalla tyypilliset saunomisolot muuttuivat kuivemmiksi ja kuumemmiksi.

Eräiden suomalaisten saunan ystävien mieliä uudet kiukaat siis lämmittivät samoin kuin vauhdilla nousevan uuden teollisuuden haaran. Joidenkin väitteiden mukaan kiuasvalmistajia oli Suomessa parhaimmillaan jopa satoja, vuonna 2022 Saunologian lukujen mukaan 21. Sekin on paljon erikoisteollisuutta pieneen maahan. Tästä saamme osaltaan kiittää jatkosotaa.

Lähteet:

Pääasiallinen lähde on Helen Laurentin kattava pro gradu -tutkielma Suuri täisota sekä Päämajan julkaisut Desinfektiosaunan käyttöohje (1942) ja Rakennusopas kenttärakentamista varten (1943).

En ny elektrisk skärgårdsfärja ska börja trafikera i Borgå skärgård på rutten Kalkstrand–Bodö–Pörtö från och med september 2027.

Trafikoperatören FRS Finland vann upphandlingen och som fartyg valdes den helelektriska katamaranen Cat 16, som tillverkas av Callboats i Vasa.

Det blir Finlands första helelektriska skärgårdsfärja.

Förutom att vara elektrisk utnyttjar fartyget autonomi. Systemet kan följa rutten, upptäcka hinder och hjälpa besättningen vid förtöjning.

”Fartyget har alltid besättning ombord och är inte avsett att trafikera rutten helt obemannat”, säger Callboats vd Peter Ostberg och FRS Finlands styrelseordförande Kai Knocke till Tekniikka&Talous.

De berättar att systemet utnyttjar flera sensorer, vilket gör det möjligt att upptäcka hinder till och med bättre än en människa.

Laddstationen placeras i Kalkstrand i Sibbo, varifrån fartyget också avgår. Enligt nuvarande planer installeras ett laddningssystem på 400 kW.

Cat 16-katamaranen är utrustad med två 80 kilowatts propellermotorer och en 80 kilowatts hjälpmotor. Storleken på batteripaketet uppges inte.

På taket installeras dessutom mindre solpaneler.

Callboats har tidigare levererat motsvarande fartyg bland annat till Norge.

Längre avtal

FRS Finland vann livskraftscentralens (tidigare NTM-centralen) upphandling om ett 15-årigt trafikeringsavtal på rutten.

Tidigare var avtalen för skärgårdstrafik endast femåriga, vilket inte uppmuntrade till att förnya fartygsflottan. Nu har avtalstiderna förlängts till 15 år.

”Det möjliggör att trafikoperatörerna kan investera i ny utrustning och ställa om till utsläppsfri trafik”, säger Ilmari Viljanen. Han är projektchef för skärgårdstrafiken vid Sydvästra Finlands livskraftscentral.

Under vintern trafikeras rutten med isbrytarfartyget Pörtö och en svävare, som använder biodiesel som bränsle.

FRS Finland trafikerar i Finland med 18 fartyg, bland annat i Helsingfors och Esbo. Företaget ingår i den tyska FRS-koncernen, som driver passagerar- och färjetrafik i flera länder runt om i världen.

Läs mer:

Yhdysvaltojen ja Iranin välinen aiesopimus on merkittävä askel kohti öljyn rahtiliikenteelle tärkeän Hormuzinsalmen avautumista.

Hormuzinsalmella ei kuitenkaan ole vieläkään juuri liikennettä. Yksi olennaisista syistä tähän on vakuutusyhtiöiden riskipreemio, toteaa Keskuskauppakamarin johtava liikenneasiantuntija Hanna Kalenoja.

Erityisesti isot varustamot, kuten tanskalainen Møller-Mærsk ja norjalaiset rahtiyhtiöt, ovat kohdanneet etenkin rahti- ja konttialusten suuria vakuutuskustannuksia mahdollisten vahinkojen pelossa.

”En osaa nyt tarkalleen sanoa, montako prosenttia ne [vakuutuskustannukset] ovat nousseet, mutta käsitykseni on, että ne ovat moninkertaistuneet”, Kalenoja kertoo.

Iranin konfliktin aikana on käynyt myös niin, että vakuutuksia ei välttämättä kaikissa tapauksissa ole saatu Persianlahdelle ollenkaan.

”Silloin isot varustamot, kuten Maersk, ovat toimineet niin, että ne ovat lopettaneet koko liikenteen sinne. Kansainvälisillä varustamoilla on myös täydellinen nollatoleranssi henkilövahingoille. Miehistöä halutaan tietenkin suojella viimeiseen asti, joten isot toimijat eivät ole Persianlahdelle liikkuneet.”

Konttialusten suuret vakuutuskustannukset johtuvat Kalenojan mukaan pitkälti siitä, että kuljetettavan lastin arvo on todella suuri.

Turvallisuus täytyy varmistaa

Yhdysvaltojen ja Iranin odotetaan allekirjoittavan Genevessä alustavan sopimuksen, jonka päätavoitteena on avata Hormuzinsalmen merireitti ja lopettaa maiden väliset sotilaalliset iskut.

Muista avoimista asioista on tarkoitus neuvotella seuraavan kahden kuukauden aikana.

Suomen Lähi-idän instituutin (Fime) johtaja Juha Mäkelä toteaa, että Iran on suurella todennäköisyydellä laskenut salmen pääväylille merimiinoja, mikä tekee alueen erittäin vaaralliseksi.

”Iso kysymys aiesopimuksen allekirjoittamisen jälkeen on se, mahdollistaako se isomman kansainvälisen operaation merenkulun turvaamiseksi”, Mäkelä sanoo.

Merenkulun turvaaminen tarkoittaa sitä, että pääväylät pitäisi tutkia, ja jos sieltä löytyy miinoja, ne pitää myös raivata. Tätä varten on jo perustettu kansainvälinen koalitio, jossa on yli 50 maata, johtajinaan Ranska ja Britannia.

”Vakuutusmaksut eivät putoa, ennen kuin kansainvälinen koalitio pystyy ilmoittamaan, että tarvittavat toimenpiteet on tehty ja väylät ovat turvallisia. Uskon, että siinä vaiheessa, kun operaatio on tehty, myös kansainväliset vakuutuslaitokset pudottavat vakuutusmaksut sotaa edeltävään aikaan”, Mäkelä toteaa.

Edes pysyvämpi rauhansopimus yksinään ei siis vielä tee Hormuzinsalmesta turvallista.

”Vakuutusmaksujen laskeminen ja laivaliikenteen palautuminen normaaliksi vievät todennäköisesti viikkoja tai jopa kuukausia”, Kalenoja arvioi.

Uhkakuvia yhä ilmassa

Vaikka vakuutuksiin jäisi ylimääräinen ”riskilisä”, laivat palaavat Kalenojan mukaan varmasti reitille ennemmin tai myöhemmin.

”Persianlahti on maailman öljyntuotannon kannalta niin tärkeä alue, että sinne on pakko mennä hieman kalliimmallakin hinnalla”, Kalenoja arvioi.

Ongelma on, että pysyvästi kalliimmat vakuutusmaksut siirtyvät suoraan tuotteiden hintoihin ja siten viime kädessä yritysten ja kuluttajien maksettaviksi.

Tulevaisuuden kannalta tilanne on huolestuttava. Osa asiantuntijoista pelkää, että Iran saattaisi jatkossa alkaa periä laivoilta erillistä läpikulkumaksua salmessa.

Uusi maksu olisi kansainvälisen kaupan kannalta erittäin huono asia ja nostaisi kuljetusten hintoja pysyvästi.

Yksi vaihtoehto on rakentaa lisää putkikuljetusreittejä, joiden kautta öljyä olisi mahdollista kuljettaa.

Merirahdin tavoin putkikuljetukset menevät harvoin suoraan käyttöalueelle asti, joten tarvitaan jatkokuljetusta. Ne voivat kuitenkin auttaa öljykuljetusten turvaamisessa muulloinkin kuin sota-aikana.

”Putkilinjat ovat sikäli perusteltuja, että ne tuovat resilienssiä myös esimerkiksi mahdollisten onnettomuuksien, myrskyjen tai muiden luonnonolosuhteiden varalta”, Kalenoja sanoo.

Fysiikan tohtori Seppo Mäkistä oli vuosikausia harmittanut, että mansikoita perattaessa suuri osa marjasta menee hukkaan. Perinteisellä ruokailuveitsellä kanta irtoaa helposti vasta, kun sen mukana leikataan myös syötävää osaa. Ratkaisuksi ongelmaan Mäkinen kehitti Nips-naps-nimisen työkalun.

Patentti- ja rekisterihallitus myönsi keksinnölle hyödyllisyysmallin eli niin sanotun pikkupatentin maaliskuussa 2026. Ensimmäisen prototyypin Mäkinen rakensi leikkaamalla ja taittelemalla pellistä. Nykyisin työkalua valmistaa vähäkyröläinen pläkkiseppä Oskari Tuominen.

Nips-naps muistuttaa etäisesti ompelussa käytettävää sormustinta. Sen kärjessä on pitkää kynttä muistuttava terä, jolla mansikan kanta irrotetaan kaivertamalla.

Tekniikka&Talouden toimitus sai testikappaleen työkalusta. Pakkauksessa on kaksi versiota: suurempi malli isommille sormille ja pienempi malli pienemmille. Mukana tulee käyttöohje, mutta toimintaperiaate on niin yksinkertainen, että työkalun käytön oppii nopeasti.

Jos tavoitteena on minimoida hävikki, alku vaatii hieman harjoittelua. Ensimmäisillä kerroilla kannan ympärille saattaa helposti kaivertaa liian suuren kolon, jolloin marjaa katoaa enemmän, kuin olisi tarpeen. Käytön myötä oikea tekniikka löytyy kuitenkin nopeasti ja poistettavan osan saa hyvin pieneksi.

Kokeilimme juhannusviikolla työkalua käytännössä. Perkasimme 250 gramman mansikkarasian siten, että puolet marjoista käsiteltiin veitsellä ja puolet Nips-napsilla. Testi ei ollut täysin tieteellinen, sillä mansikoita ei voitu jakaa kahteen täysin identtiseen ryhmään koon tai muodon perusteella.

Suuntaa-antavat tulokset olivat silti selkeitä. Veitsellä perattujen mansikoiden paino väheni keskimäärin noin 12 prosenttia. Nips-napsilla käsitellyissä mansikoissa painonmenetys jäi noin neljään prosenttiin.

Testin perusteella työkalu säästää huomattavan osan marjasta verrattuna perinteiseen veitsellä perkaamiseen. Vertailun luotettavuutta heikentävät kuitenkin testissä käytetty pieni mansikkamäärä sekä se, että työkalun käyttöä opeteltiin samalla testin aikana.

Teoriassa kaikkein vähiten hävikkiä syntyy, jos kannan onnistuu nyppäämään irti sormilla tai kynsillä. Käytännössä kanta ei kuitenkaan aina irtoa helposti, eikä menetelmä ole siksi aina nopea.

Nips-naps vaikuttaa rakenteeltaan yksinkertaiselta ja kestävältä. Se ei välttämättä mullista mansikanperkausta jokaisessa kotitaloudessa, mutta mansikoita paljon käsitteleville ja hävikkiä vältteleville käyttäjille siitä voi olla aidosti hyötyä.

Lue myös Tekniikka&Taloudesta: