Otaniemestä kuvanveistäjäksi

Anna-Kaisa Ant-Wuorisen pihamaalla on kullankeltainen auto, joka on kauttaaltaan täynnä erikokoisia reikiä (Autokulta, 2019). Auto oli aikoinaan esillä parkkiruuduissa ympäri Helsinkiä ja Espoota, sekä vielä Iisalmessa ja Somerolla. Auton vieressä on verkkoaidasta kokoon hitsattu, kaksi metriä halkaisijaltaan oleva pallo (Panssariaitapallo, 2015).

Ant-Wuorisen teoksista näkee, että insinöörien maailma ja tekniset haasteet ovat hänelle tuttuja. Hän on hitsannut, polttanut terästä, käyttänyt luonnostelussa kuvankäsittely- ja 3D-ohjelmia sekä Excelin laskentafunktioita.

– Minun vahvuuteni on, että jos pitää teettää isompia teoksia, osaan tehdä täsmälliset piirustukset ja työohjeet paremmin kuin pelkän taidekoulutuksen saanut.

Diplomityö teknologian siirrosta Afrikkaan

Anna-Kaisa Ant-Wuorinen valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1983 Teknillisestä korkeakoulusta.

Hän lähti alalle, koska oli koulussa hyvä matematiikassa ja kiinnostunut siitä. Opettajaksi hän ei halunnut eikä vielä siinä vaiheessa ollut itseluottamusta hakea tutkijan uraa.

Jonkinlainen esimerkki varmasti oli oma äiti, joka oli diplomi-insinööri aikana, jolloin se oli naisille harvinaista. Äidinmaidonkin Ant-Wuorinen kertoo saaneensa teekkarikylässä Otaniemessä.

Ant-Wuorisen pääaine oli konepajatekniikka, mutta diplomityönsä hän teki tuotantotaloudesta Helsingin yliopiston hankkeessa, jossa tutkittiin teknologian siirtoa Afrikkaan. Valmistumisen jälkeen hän oli hetken vielä yliopiston palkkalistoilla Afrikka-hankkeen monitieteellisessä tutkimusryhmässä.

– Ja sen jälkeen opiskelin Taidekoulu Maassa kuvataidetta. Teknillisessä korkeakoulussa painottui tuohon aikaan matemaattinen ja lineaarinen, yliopistolla verbaalis-analyyttinen ajattelu. Taiteen tekemisessä on enemmän tilaa intuitiolle ja kuvalliselle ajattelulle. Koska minussa on nuo kaikki puolet, olen yrittänyt yhdistää ne taiteen tekemisessä.

Lastuamisen teoria ja optimointi loi inspiraation

Insinööriopinnoista on ollut hyvinkin suoraan hyötyä Ant-Wuorisen taiteilijan työssä.

– Konepajatekniikassa oli kurssi ”Lastuamisen teoria ja optimointi”. Jos sorvataan tai jyrsitään jotain, niin kaikki teräkulmat, vauhdit ja pyörimisnopeudet on oltava mahdollisimman optimaalisia. Siinä pyrittiin välttämään, että teräksestä tulisi sinistä tai punaista lastua, koska silloin teräs on liikaa kuumentunut. Minähän kiinnostuin tietenkin tästä visuaalisessa mielessä.

Ant-Wuorinen sorvasi, jyrsi, hioi ja päästövärjäsi kaasupolttimella konepajasta saatuja hukkapaloja (Riippumattomat, 1998).

– Se oli aika haastavaa tehdä, piti kuumentaa sillä tavalla, että teräksen väri ei mennyt puhki. Piti lopettaa vähän ennen sitä, kun väri oli muuttunut. Se oli tasapainottelemista.

Epäkeskopuristimen esittelykappaleista arkkitektoneja

Insinöörimaailma veti Ant-Wuorista puoleensa vielä taiteilijanakin. Konepajat ja tehtaat ovat kiehtovia paitsi teknisten ratkaisujen takia myös siksi, että ne ovat kuluttajilta piilossa, hän sanoo.

Ant-Wuorisella oli tapana käydä tekniikan alan messuilla. Reikäsarjoja isoihin teräslevyihin tekevä epäkeskopuristin herätti messuvierailulla kiinnostuksen. Ant-Wuorinen sai itselleen esittelykappaleina olleet levyt, jotka muuten olisivat menneet jätteeksi.

– Leikkasin ne levyleikkurilla 12 senttiä kertaa 12 senttiä palasiksi sattumanvaraisesti ja liimasin yhteen 12 levyn pinkoiksi. Niistä syntyi pieniä 3-ulotteisia arkkitektoneja (Random Houses, 1999).

Ant-Wuorinen on halunnut ryhtyä hankkeisiin, joissa on teknisiä haasteita. Hän on kiinnostunut siitä, miten ne saa tehtyä. Se osa on vahvasti insinööriluonnetta, hän sanoo.

Taiteilija ei itse välttämättä pysty tekemään kaikkea sitä, mitä teoksen toteuttamisessa tarvitaan. Insinöörikoulutuksen ansiosta Ant-Wuorinen osaa puhua heidän kanssaan, joilla on taito toteuttaa taiteilijan monimutkaisia suunnitelmia.

– Ymmärrän sen koko paletin helpommin, hän sanoo.

Matemaattisesti mahdollisimman yksinkertaista

Helsingin Töölöntorin reunalla olevan, Juha Leiviskän suunnitteleman Kulttuuritalo Sandelsin julkisivulle Ant-Wuorinen teki teräsputkista suurikokoisen työn (Fuuga, 2007). Työssä on matemaattinen idea.

Putket muodostavat jatkuvan putkiston, ja jos sitä katsoo kohtisuoraan mistä suunnasta tahansa, niin putkista muodostuu neliöitä. Työ oli hankala, tavoitteet osittain ristiriidassa ja piti tehdä kompromisseja, Ant-Wuorinen kertoo.

– Siinä oli tavoitteena, että se täyttää tehtävänsä teknisenä rakenteena seinämien pystyssä pysymisessä, on matemaattisesti mahdollisimman yksinkertainen ja taiteellisesti mahdollisimman soljuva.

Teoksen valmistumisen jälkeen Ant-Wuorista alkoi kiinnostaa, että olisiko sen voinut suunnitella helpommin ja generoida vaihtoehtoja tietokoneella.

Hän otti yhteyttä Teknillisen korkeakoulun systeemiteknologian laboratorioon. Laboratoriossa oli kurssi, jossa opiskelijat saivat tehtäviä ulkopuolisilta firmoilta. Ant-Wuorinen sai viedä ongelmansa opiskelijoiden ratkaistavaksi.

– Tämä oli matemaattisesti kaikkein vaativin tehtävä, he eivät saaneet sitä ratkaistua. Professori ehdotti, että joku voisi tehdä siitä diplomityön, mutta sitten professori lähti Amerikkaan, ja se idea jäi siihen.

Kun Ant-Wuorinen on esitellyt töitään niin kauan, että on tauon paikka, kävellään taas pihalle. Keltaisen ja rei’itetyn auton vieressä hän vielä toteaa: – Oli hienoa, että valitsin tämän uran, mutta insinöörin palkka olisi ollut ihan kiva.