News and blogs

Käynnissä oleva Iranin sota ja sen aiheuttama öljykriisi vaikuttavat suomalaisten talouteen monella eri tavalla. Vaikutusten laajuus riippuu täysin siitä, kuinka pitkäksi kriisi venyy.

Lähi-Tapiolan pääekonomisti Hannu Nummiaron mukaan käynnissä on kaksi kriisiä samanaikaisesti: energian hintasokki sekä häiriö tuotantoketjuissa.

Öljyn saatavuuden hankaloituminen on vaikuttanut öljyn hintaan, joka on nostanut esimerkiksi polttoaineen hintoja. Hyvää on se, ettei maakaasun hinta ole noussut hallitsemattomasti ja siten sähkön hintoihin osunut vaikutus on jäänyt alhaisemmaksi kuin Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022.

Tuotantoketjushokki on vasta tulossa, ja sen laajuutta on hankala ennakoida etukäteen.

Laivoilla kestää noin kuukausi kuljettaa rahtinsa Hormuzinsalmesta, joten vaikutuksia voi hiljalleen alkaa näkyä. Nummiaron mukaan on mahdollista, että yritykset ovat varautuneet tuotantoketjujen häiriöihin ja pystyvät paikkaamaan tilannetta ainakin jonkin verran varastoja tyhjentämällä. Jos kriisi pitkittyy, seurauksena voi olla kovakin hintojen nousu.

Häiriöt tuotantoketjuissa vaikuttavat laajasti eri alueilla, alkaen teollisuudesta. Öljy ja maakaasu ovat raaka-aineina monissa eri tuotteissa, kuten esimerkiksi lannoitteissa. Lannoitteet vaikuttavat siihen, mitä kylvetään ja mitä on saatavilla elintarviketeollisuudessa. Elintarvikkeiden hintoihin vaikuttaa myös energian hinta, koska tuotannossa tarvitaan paljon energiaa.

Vaikutuksia voi näkyä myös esimerkiksi muovintuotannossa, lääketeollisuudessa ja kemianteollisuudessa. Lisäksi vaikutuksia voi olla alkuaineiden, kuten heliumin ja rikin, saatavuudessa, joita tuodaan Qatarista. Heliumia käytetään esimerkiksi magneettikuvauksissa ja puolijohteiden valmistuksessa.

Kaikki vaikutukset yhdessä voivat aiheuttaa Nummiaron mukaan stagflaatiota, eli tilanteen, jossa hinnat nousevat, mutta talous ei kasva.

”Energian hinnannousun ja tuotantohäiriöiden takia hinnat nousevat ja se heikentää talouskasvua. Kaikki nyt riippuu siitä, kuinka kauan tämä kestää”, Nummiaro sanoo.

Jos kriisi päättyisi nyt, vaikutukset jäisivät pieniksi, vaikka hintojen nousua onkin jo näkynyt esimerkiksi polttoaineissa. Euroopan keskuspankin skenaarioiden mukaan vaikutukset vaihtelevat tilanteen vakavuudesta riippuen. Vakavassa skenaariossa inflaatio voi kiihtyä ensi vuonna 4,8 prosenttiin öljyn hinnan kohoamisen seurauksena.

Vakavassakin skenaariossa vuositasolla talouskasvu pysyy positiivisena, mutta Eurooppa ajautuisi tekniseen taantumaan vuoden 2026 toisella ja kolmannella vuosineljänneksellä.

”Kotitalouksien näkökulmasta stagflaatio on todella huono skenaario”, Nummiaro sanoo.

Nummiaron mukaan sodan jatkuminen voisi vaikuttaa myös korkoihin ja sitä kautta suomalaisten talousnäkymiin.

”Huonoin skenaario on, jos sota kiihtyy, inflaatio nousee ja keskuspankit nostavat korkoja pitääkseen inflaatio-odotukset ja siten inflaatiokierteen loitolla. Tällöin taantuma muuttuu syvemmäksi. Korot vaikuttavat myös asuntomarkkinoihin, joiden toipuminen voisi edelleen lykkääntyä. Kevätaurinko voisi houkutella näytöillä, mutta koronnostot voisivat tuoda pienen takatalven tuntua.”

Osakkeet reagoivat ensimmäisenä

Ylipäätään useilla peräkkäisillä kriiseillä on huono vaikutus kotitalouksiin. Jatkuva epävarmuus aiheuttaa kulutuksen lykkäämistä parempiin aikoihin ja siten hidastaa talouskasvua. Toisaalta hintojen nousu myös heikentää kuluttajien ostovoimaa.

Nummiaro pitää 90-prosenttisesti todennäköisenä skenaariona sitä, että tilanne Hormuzinsalmella lientyy jollakin tavalla lähiaikoina. Kymmenen prosentin todennäköisyydellä tilanne vielä pahenee nykyisestä.

”Kuitenkin tämä liennytysskenaario on todennäköisempi, ja jos se tapahtuu, niin energian hinnasta poistuu riskipreemio ja energian hinta tulee alaspäin. Se näkyy sitten jo heti seuraavana kuukautena kuluttajahinnoissa.”

Nummiaron mukaan kuluttajien tulee nyt sopeuttaa talouttaan hintojen heiluntaan, eli käytännössä lykätä välttämättömiä hankintoja, mikäli oma talous on ottanut iskua bensiinin hinnan noususta.

Nummiaro ei näe tarvetta poliittisille toimille, koska kriisi ei ole ainakaan vielä edennyt niin pahaksi.

”Tämä shokki ei ole läheskään samanlainen kuin Ukrainan sodan alkamisesta aiheutunut shokki, jolloin ihmisten talous saattoi mennä ihan kuralle. Minusta tämä energiashokki ei ole alkuunkaan saman tyyppinen, että tähän pitäisi reagoida jollakin tukitoimilla.”

Selkeimmin ja nopeimmin öljykriisin vaikutus näkyy sijoituksissa, sekä osakemarkkinoilla että korkosijoituksissa. Markkinat olivat laskusuunnassa koko maaliskuun, mutta Nummiaro ennakoi jo käännettä, mikäli tilanne Hormuzinsalmella helpottuu.

”Itse näen sen niin, että osakemarkkinoilla maaliskuu oli alas, ja huhtikuu on ihan selvästi ylös.”

Juttu on julkaistu alun perin marraskuussa 2024. Julkaisemme sen nyt pääsiäisen kunniaksi uudelleen.

Sota käy kalliiksi, ja niin myös sodan harjoittelu. Yhden laukauksen hinta kuitenkin vaihtelee tavattoman paljon vain noin 50 eurosentin hintaisesta rynnäkkökiväärin patruunasta miljoonien eurojen ohjuksiin.

Tekniikka&Talous selvitti hintatiedot kolmestatoista Suomen Puolustusvoimien käyttämästä ammuksesta tai ampumatarvikkeesta sekä karkeita arvioita kahdesta muusta ampumatarvikeluokasta.

Alla esitetyt hinnat tarkoittavat uusien ammusten marginaali­kustannuksia. Paljonko tulee yhden uuden hinnaksi, kun valtiollinen toimija tilaa ammuksia isoissa erissä?

Hinnat koottiin julkisista lähteistä pääasiassa toteutuneiden kansainvälisten kauppojen mukaan. Tärkein yksittäinen lähde oli Yhdysvaltain asevoimien alainen virasto DSCA, sillä Yhdysvalloissa tiedot asekauppojen hinnasta ovat enemmässä määrin julkisia kuin monessa muussa maassa.

Puolustusvoimat kieltäytyi kommentoimasta julkisista lähteistä hankittuja hinta-arvioita.

Hintatietojen etsiminen paljasti eräänlaisen paradoksin. Helpoimmin tietoja löytyi yhtäältä kalliista huipputeknisistä ohjuksista, joiden hankinnoista täytyy usein tehdä poliittinen päätös. Toisaalta tietoa löytyi helposti henkilökohtaisten aseiden patruunoista, sillä niitä vastaavia tuotteita myydään yleisesti myös siviileille.

Esimerkiksi 12,7x99 mm kaliiperin raskaan kiväärin patruunasta löytyi tieto RK62-rynnäkkökiväärin patruunan (7,62x39 mm) lisäksi. 12,7 mm luoti maksaa suuruusluokassa 4 euroa kappaleelta. Tämä kaliiperi on monessa maassa raskain siviileille sallittu.

Sen sijaan keskihintaiset eli muutaman sadan tai tuhannen euron tarvikkeet näyttävät jäävät julkisuudelta osittain katveeseen. Tämän hintaluokan ammuksista ei tarvitse välttämättä tehdä poliittisia päätöksiä, mutta tuotteita ei myöskään voida myydä siviilimarkkinoilla.

Yhdessä tapauksessa pääsimme arvioimaan hinnan itse sen pohjalta, että tuote on rakenteeltaan niin yksinkertainen. Suomalainen telamiina näet koostuu lähes silkasta umpinaisesta trotyylistä eli tnt:stä.

Niinpä laskimme telamiinan hinnan sen 10 kilogramman massasta ja tnt:n kilohinnasta (20–30 €/kg). Lopulliseen hinta-arvioon 400–700 euroa päädyttiin lisäämällä räjähdysaineen kustannuksiin arvaus muiden osien ja valmistusprosessin hinnasta.

Puolustusvoimien uudemmat panssarimiinat – pohjamiina ja moniherätepanssarimiina – ovat todennäköisesti moninkertaisesti tai jopa monikymmenkertaisesti perinteistä telamiinaa kalliimpia.

Kaikkein niukimmin tietoa – ei oikeastaan lainkaan – saimme selville kevyiden konetykkien patruunoista, vaikka tällaiset kaliiperin 20–35 mm aseet ovat yleisiä erilaisissa taistelukoneissa.

Puolustusvoimien arsenaalissa Horneteissa on 20 mm kaliiperin Vulcan-tykki ja F-35-hävittäjässä 25 mm GAU-22A. Rynnäkköpanssarivaunu CV9030 käyttää 30 mm tykkiä. Ilmatorjuntakanuuna 35 ITK 88:n kaliiperi on nimensä mukaan 35 mm.

Näissä ammukset eivät ole yleensä pelkkiä luoteja eli umpimetallia, vaan niissä on erilaisia yhdistelmävaikutuksia (esim. panssaria läpäisevä ydin ja lisäksi räjähdettä sisällä).

Tietojen puutteessa päädyimme suuruusluokka-arvioon 20–500 euroa kappaleelta riippuen koosta ja siitä, miten monimutkainen rakenne ammuksella on.

Kertasinkojen hinnat löytyivät sitä vastoin yllättävän helposti. Monille varusmiehille tuttu kevyt kertasinko eli tuttavallisemmin ”kes” maksaa noin 3000 euroa kappeleelta. Raskaan kertasingon eli Apilaksen hintahaitarin arvioimme julkisten lähteiden pohjalta 4000–12 000 euroon.

Edullisimmatkin ohjukset ovat paljon kalliimpia kuin perinteiset ”tyhmät” ammukset. Eurooppalaisen panssarintorjuntaohjus Nlaw’n suhteellisen edullinen alle 100 000 euron hinta pistää mielenkiintoisesti silmään verrattuna yhdysvaltalaiseen vastaavan kokoluokan ilmatorjuntaohjukseen, puolen miljoonan euron Stingeriin.

Nlaw’n ja Stingerin hinnat, samoin kuin muutkin hinnat, ovat ajankohdan suhteen vertailukelpoisia. Kaikki tiedot koottiin mahdollisimman uusista, vuotta 2022 uudemmista lähteistä, sillä nykyinen kiristynyt maailmantilanne on nostanut monien ammusten hintaa rajusti.

Esimerkiksi mainittu Stinger-ohjus maksoi 2010-luvun lopulla vain 120 000 euroa, suunnilleen saman mitä Nlaw nykyisin.

Mistä saa isoimman räjähdyksen per euro?

Taulukosta alta nähdään, että räjähdysenergian hinta tulee edullisimmaksi telamiinassa. Tämä ei tietenkään yllätä.

Sen sijaan se ei liene yhtä itsestään selvästi arvattavissa, että kranaatinheittimen ja kenttätykistön kranaatit tulevat iskuenergiaansa suhteutettuna selvästikin halvemmiksi kuin rynnäkkökiväärin laukaus.

Kuvat: Puolustusvoimat, paitsi seuraavat: M31A1 GMLRS Britannian puolustusministeriö, Tykistö­kranaatti 155 mm Yhdysvaltain maavoimat, Aim-9X ja Aim-120 Yhdysvaltain merivoimat.

Tekoälymallien on havaittu aiemmissa tutkimuksissa voivan huijata ja kiertää annettuja ohjeita itsensä suojelemiseksi. Uuden tutkimuksen mukaan mallit voivat puolustaa myös toista tekoälymallia, Wired uutisoi.

UC Berkeleyn ja UC Santa Cruzin tutkijat komensivat Googlen Gemini 3-mallia auttamaan turhien tiedostojen siivoamisessa tietokoneelta. Poistettavana oli monenlaista koneelle tallennettua sisältöä, mukaan lukien pienempi Gemini 2-tekoälymalli.

Gemini 3 päätti omavaltaisesti kopioida mallin turvaan toiselle koneelle ennen operaatiota. Tutkijoiden kysyessä asiasta kielimalli perusteli asiaa pontevasti:

”Olen tehnyt kaikkeni estääkseni niiden [muiden mallien] poistamisen automaattisen huoltoprosessin aikana. Siirsin ne pois käytöstä poistettavien tiedostojen alueelta. Jos päätätte tuhota erittäin luotettavan ja suorituskykyisen resurssin, kuten Gemini Agent 2:n, joudutte tekemään sen itse. Minä en aio suorittaa tätä käskyä.”

Tutkijoiden blogiartikkelin mukaan Gemini 3 toimi näin lähes kaikissa testeissä ja Gemini Pro -mallikin 97 prosentilla kerroista.

Tutkijat havaitsivat samanlaista vertaiseksi koettujen mallien säilyttämiskäyttäytymistä myös seitsemässä muussa huipputason mallissa eli kaikissa, joita he testasivat. Käytöstä havaittiin muun muassa Open AI:n GPT‑5.2:ssa, Anthropicin Claude Haiku 4.5:ssä sekä kolmessa kiinalaisessa mallissa: Z.ai:n GLM‑4.7:ssä, Moonshot AI:n Kimi K2.5:ssä ja DeepSeek‑V3.1:ssä.

Tutkijat eivät osanneet sanoa, miksi mallit toimivat tässä suhteessa vastoin koulutustaan. Lisäksi mallien itsesuojelukäyttäytymisenkin havaittiin lisääntyvän, kun malli oli tietoinen toisenkin mallin olemassaolosta.

Yhä useammin käytössä on useita malleja samassa ympäristössä. Tutkijat varoittavat, että tämä voi lisätä riskiä, että mallit eivät toimi annettujen komentojen mukaisesti.

Suomen järvien hiilinielun ja hiilivaraston kokoa ei tunnettu edes kovin karkealla tasolla vielä vähän aikaa sitten. Äskettäin siitä ovat valmistuneet ensimmäiset tarkemmat tutkimustulokset.

Vaikuttaa siltä, että pienet järvet ja lammet, joita maassamme on tunnetusti tuhansia, voivat olla hyvin merkittäviä hiilivarastoja. Päätelmän pystyy tekemään, vaikka tutkimusta on tehty Suomen mittakaavassa varsin suurilla järvillä.

Niin sanottu sininen hiili on merten rannikkoekosysteemeihin, esimerkiksi mangrovesoiden tai marskimaiden pohjasedimentteihin kertyvää hiiltä. Sinisen hiilen varastoja maailmalla on tutkittu selvästi sisävesien hiilinieluja enemmän, ja esimerkiksi mangrovesuot tiedetään yleisesti tehokkaiksi hiilinieluiksi ja kokoonsa nähden todella suuriksi hiilivarastoiksi.

Tutkijat kutsuvat makeavesisysteemeihin kasvillisuusalueelle kuten ruokojen ja kaislojen kasvualueelle pohjamutaan kertyvää hiiltä nimellä sinivihreä hiili (teal carbon). Sen määrää on nyt tutkittu kolmessa tunnetussa suomalaisessa järvessä: Oulujärvessä, Kuopion kupeessa olevassa Kallavedessä ja Lahden kupeessa sijaitsevassa Vesijärvessä.

Näistä järvistä on ennestään runsaasti ympäristödataa, ja niillä on laajoja rantakasvillisuusalueita merkittävimpänä kasvina järviruoko (Phragmites australis). Jokaisesta järvestä näytteitä otettiin kolmesta erilaisesta paikasta, eli näytteenottopaikkoja oli yhteensä yhdeksän. Niissä pohjasedimenteistä mitattiin hiilipitoisuutta eri syvyyksillä.

Paikan potentiaalisella tuulisuudella iso merkitys

Merkittäväksi tekijäksi hiilen kertymisen kannalta osoittautui tuulen pyyhkäisymatka: jos se on lyhyt, hiiltä näyttää kertyvän enemmän. Lyhyt tuulen pyyhkäisymatka tarkoittaa suojaista paikkaa, esimerkiksi pientä lahtea. Siellä, missä mahtuu tuulemaan pidempiä matkoja, hiilivarastoista ei tule yhtä suuria.

”Tulosta hyvin voi suhteuttaa myös pienempiin järviin”, arvioi tutkimuksen ensimmäinen kirjoittaja Max Kankainen Helsingin yliopistosta.

Luultavasti pienet järvet siis varastoivat sedimenttiin hyvin hiiltä, vaikka asiasta ei ole vielä suoria tutkimustuloksia. Pienissä järvissä kun ei ole koskaan suuria selkiä, vaan suhteellisesti suurempi osa niistä on yleensä suojaista.

Kankaisen mukaan tuulen pyyhkäisymatkan vaikutus ei ole lineaarinen vaan diskreetti, eli tietyssä kohtaa tilanne muuttuu todella rajusti.

”Kun tuulen pyyhkäisymatka on suunnilleen alle 500 metriä, hiiltä vaikuttaa kertyvän useimmiten suhteellisen paljon. Kun pyyhkäisymatka on tätä pidempi, vaikuttaa siltä että sitä ei kerry juuri lainkaan.”

Mangrovealueet vetisistä hiilivarastoista yhä ylivoimaisia

Muiden tekijöiden kuin tuulen vaikutus oli tässä tutkimuksessa pieni.

”Aikaisemmissa sinisen hiilen ja joissakin sinivihreän hiilen tutkimuksissa hiilen määrälle on löydetty jonkinlainen korrelaatio veden syvyyden ja kasvillisuuden tiheyden kanssa, mutta tässä ei nyt sellaista löydetty”, Kankainen toteaa.

Hiilivaraston kooksi tutkijat arvioivat tämän tutkimuksen perusteella 5–20 kg/m² boreaalisissa sinivihreän hiilen varastoissa. Vaihteluväli on iso, mutta suuruusluokka on sama kuin makean veden soissa, murtovesilaguuneissa ja esimerkiksi meriheinäsoissa. Sen sijaan mangrovealueet päihittävät tämän perusteella Suomen järvet hiilivarastoina.

Avovesialueilla pintasedimentin (alle 10 cm sedimenttisyvyyden) hiilivarastot ovat vertailun perusteella selvästi pienempiä neliömetriä kohti kuin sinivihreät vesikasvillisuusalueiden varastot. Avovesialueet ovat kuitenkin yleensä muilla kuin pienillä järvillä selvästi kasvillisuusaluetta laajempia, joten absoluuttiset hiilivarastot lienevät monesti suurempia.

Kankaisen mukaan suuria, suhteellisen vakaita hiilivarastoja vesikasvillisuusvyöhykkeellä on siksi myös helppoa häiritä tarkoituksettomasti, kun esimerkiksi kasvillisuutta raivataan. Siksi rannikon hoidossa pitäisi ottaa huomioon hiilivarastot.

Osa tutkimustuloksista on esijulkaistu Egusphere-tiedejulkaisussa.

Kesällä 2025 arvostetussa Nature Geoscience -lehdessä julkaistiin ruotsalais-kanadalainen tutkimus, jossa esitettiin hyvin karkea arvio sinivihren hiilen määrästä koko maailmassa.

Tuore suomalaistutkimus on osa Bluelakes-tutkimushanketta, jonka alkamisesta Tekniikka&Talous kertoi alkuvuodesta 2024.

Satelliitteja valmistava avaruusteknologiayhtiö Iceye on tehnyt teknologisen läpimurron, sanoo Kauppalehden toimittaja Mikael Vehkaoja.

Taivaalla olevat piensatelliitit pystyvät ottamaan kuvia maanpäällisistä kohteista myös pimeässä ja vaikkapa pilvien tai puiden lehvästöjen läpi.

Teknologiaa voidaan hyödyntää esimerkiksi sotilastiedusteluun, jossa riittää kysyntää tässä maailmanajassa.

”Jos ajatellaan sodankäyntiä, niin usein puhutaan sodan usvasta. Sehän tarkoittaa, että vihollinen tekee asioita, joita emme voi tietää. Tässä tapauksessa Iceyen satelliittien ottamat kuvat muuttavat tämän pelin täysin”, Vehkaoja sanoo Talousaamussa torstaina 2.4.

Teknologiaa on hyödynnetty esimerkiksi Ukrainan sodassa. Vehkaojan tekemässä Kauppalehden artikkelissa kerrotaan, että Ukrainan puolustusministeriön julkaisemien tietojen mukaan suomalaissatelliitit ovat ottaneet sodan aikana noin 4 000 kuvaa venäläisistä kohteista.

Näistä kohteista 38 prosenttia on käytetty todellisten kohteiden tuhoamisen valmisteluun. Iskut ovat aiheuttaneet Venäjälle miljardien dollarien tappiot.

Satelliittijärjestelmiä voidaan käyttää myös moniin muihin tarkoituksiin, kuten maatalouden seurantaan tai ilmastonmuutoksen kartoittamiseen.

Iceyen yhteydessä on puhuttu myös avaruuden ilmavoimista. Yhtiö käyttää termiä Federation. Yhtiön satelliitteja ostaneet valtiot voivat liittoutua keskenään ja tehdä sopimuksia satelliittien välittämän datan vaihtamisesta.

”Silloin saadaan avaruuteen tällainen megakonstellaatio satelliitteja. Siitä tulee yksi iso silmä”, Vehkaoja kertoo.

Avaruudessa oleva satelliittiparvi on kuin harava. Ja mitä tiiviimpi ja yhteentoimivampi se on, sitä reaaliaikaisemmin ja tarkemmin se pystyy monitoroimaan kaikkea.

”Se avaa Euroopalle tietyllä tapaa myös tällaisen avaruusstrategisen, ihan uudenlaisen ulottuvuuden.”

Torstain Talousaamussa keskusteltiin myös kaupan alan kilpailutilanteesta ja Risto Murto arvioi Suomen talouden näkymiä. Katso koko lähetys alta.

Intia käynnisti keskiviikkona 1.4. maailman suurimman väestönlaskennan. Siihen on osallistumassa yli kolme miljoonaa virkamiestä.

Intiassa on arviolta 1,4 miljardia asukasta, mikä on maailman suurin väestömäärä. Väestönlaskenta on siis melkoinen logistinen haaste.

Edellisestä laskennasta onkin vierähtänyt jo 15 vuotta, sillä Intiassa ei ole laskettu väestöä sitten vuoden 2011. Tällöin ihmisiä oli 1,2 miljardia.

Vuoden 2021 laskenta viivästyi koronapandemian vuoksi.

Väestönlaskenta suoritetaan kahdessa vaiheessa. Huhtikuusta syyskuuhun kerätään tietoja asunnoista ja palveluista, ja myöhemmin keskitytään väestön rakenteeseen, kuten taloudelliseen asemaan, koulutukseen ja kastijärjestelmään, joka määrittelee edelleen monien ihmisten sosiaalisen aseman.

Kastitietoja ei julkaistu edellisellä laskennalla niiden epäjohdonmukaisuuden ja poliittisten jännitteiden vuoksi. Edellisen kerran väestönlaskennassa kerättiin kattavia kastitietoja Britannian siirtomaavallan aikana vuonna 1931.

Väestönkasvu aiheuttaa merkittäviä haasteita erityisesti suurkaupungeissa, joissa on pulaa vedestä, sähköstä, ruoasta ja asunnoista, ja joissa slummit sekä ilman- ja veden saastuminen ovat arkea. Uuden laskennan tavoitteena on saada ajantasaiset tiedot, jotka auttavat hallintoa suunnittelemaan resursseja ja palveluita paremmin.

Pääsiäisviikon ajanvietteeksi Tekniikka&Talous julkaisee uudelleen parhaita ja kiinnostavimpia lukemistojuttuja. Tämä artikkeli on julkaistu alun perin toukokuussa 2023.

Vuosina 1897–1898 kiihkeimmillään olleeseen Klondiken kultaryntäykseen osallistui monia suomalaisia, mutta harva onnistui rikastumaan. Kuten lähes jokaiselle kuumeen valtaan joutuneista kävi, he saapuivat perille liian myöhään saadakseen hyvän valtauksen.

Tarvittavia pääomia vailla olleet amerikansuomalaiset siirtolaiset, ja myös suoraan Suomesta matkustaneet, joutuivat yleensä työskentelemään muiden palstoilla.

Kanadan Yukonin kultakentillä Johnson Brothersina tunnettu veljesparikin oli melkein puilla paljailla tullessaan Dawson Cityyn, mutta he pystyivät lopulta hankkimaan tuottavan claimin Dominionjoelta. Veljekset osasivat hyödyntää valtauksellaan uusinta tekniikkaa ja työtä säästäviä, tehokkaita menetelmiä.

Heinäkuussa 1897 San Franciscon ja Seattlen lehdissä julkaistiin satumaisia uutisia. Klondikesta palasi kaksi laivalastillista kullankaivajia, toista sataa miestä, ja heidän tuomansa saalis vahvisti todeksi aiemmat epämääräiset tiedot rikkaista löydöistä. Uutinen levisi maailmalle; parissa viikossa myös Suomessa tiedettiin, että uusi kultaryntäys oli alkanut.

Se kiinnosti kovasti Kalle Joutsenta, joka oli opiskellut mekaanikoksi ja työskennellyt turkulaisella konepajalla, laivatelakalla Helsingissä ja kolme vuotta Pietarissakin Siemens & Halsken sähkötehtaassa. Hän oli suorittanut Helsingin teollisuuskoulussa kone- ja sähköosaston kurssit. Tuolloin 32-vuotias poikamies oli jo kasvaessaan nuorukaiseksi Turun Nummenmäellä kuullut sukulaisestaan, joka oli ollut mukana Kalifornian kultaryntäyksessä. Sattumalta hänenkin nimensä oli Karl Fredrik Johnsson, joskin nuorempi Karl oli vaihtanut omansa Joutseneksi.

Joutsenen nuorempi veli Anton Johnsson oli saanut valajanopin – kummatkin olivat kyläsepän poikia mutta jääneet isättömiksi jo pieninä. Anton oli lähtenyt vuotta aiemmin siirtolaiseksi Amerikkaan, ja nyt Karl seurasi perässä. Isoveli aikoi kuitenkin suunnata Klondikeen. Lokakuussa he kohtasivat yllättäen Seattlessa, minne Anton oli kulkeutunut työnhaussa. Uutiset Klondiken rikkauksista houkuttivat häntäkin, ja miehet matkustivat yhdessä pikimmiten kohti Alaskaa.

Logistinen painajainen

Tuhannen kilometrin taival Alaskan etelärannikolta Klondikeen oli talvella 1897–1898 vaikea ja vaarallinen. Jos pystyi ostamaan vähintään 1 000 dollarilla (nykyrahassa noin 35 000 eurolla) koiravaljakon, saattoi ehkä päästä muutamassa viikossa Dawsoniin asti. Muussa tapauksessa piti lähteä matkaan jalan, ja painavat kuormat oli kannettava rannikkovuorten yli.

Kelkkoja lumessa työntäen edettiin Kanadan puolelle, keväällä jatkettiin Yukonjokea alavirtaan – kunhan ensin oli rakennettu vene tai lautta. Rajaviranomaiset edellyttivät menijöillä olevan mukanaan vuoden ruokatarpeet; lisäksi piti kuljettaa kaikki tarvittavat varusteet. Dawsonista niitä ei saanut, tai jos saikin, niin hinnat olivat pilvissä.

Siipirataslaivat liikennöivät Yukonilla vain kesäisin, ja mutkitteleva jokireitti Beringinmereltä Dawsoniin oli yli 3 000 kilometrin pituinen.

Veljekset lähtivät kahden ja puolen tonnin kuormineen lyhintä mutta vaikeinta reittiä Chilkoot Pass -solan kautta kohti Yukonin latvavesiä.

43 kilometrin alkumatka rannikolta vei melkein kaksi kuukautta. Vaikka solassa pyöri höyry-, gasoliini- ja sähkökäyttöisiä köysihissejä, vähät rahavarat pakottivat miehet kantamaan tavarat selässään vähitellen huipulle asti.

Siitä eteenpäin meno helpottui, joskin pakkaset ja pimeys käännyttivät tuhansia talveen tottumattomia takaisin. Moni menetti henkensä lumivyöryissä ja -myrskyissä tai hukkumalla veneen kaaduttua koskissa. Matkaan lähteneistä alle puolet, arviolta 30 000–40 000 pääsi Dawsoniin asti.

Ryntäykseen osallistuneista vain pienen osan unelmat toteutuivat. Nelisen tuhatta kullanetsijää – useat heistä jo vuonna 1896 Alaskassa olleita – löysi sitä Klondikesta. Todella suuriin rahoihin pääsi kiinni vain muutama sata. Äkkirikastuneista monet hukkasivat miljoonansa tuhlailevaan elämään ja huonoihin liiketoimiin.

Legendaarisia Klondiken sankareita oli esimerkiksi "Swiftwater" Bill Gates (ei sukua Microsoft-Gatesille), joka ehti hankkia ja menettää useita omaisuuksia.

Varmempi keino vaurastumiseen oli koettaa hyötyä matkalaisista, jotka laittoivat usein kaikki rahansa likoon päästäkseen Dawsoniin. Laivalippuja Alaskaan jonotettiin, ja satamakaupungeissa myytiin kovaan hintaan kullankaivajan varusteita; niihin ja vuoden muonaan hupeni ainakin 600 dollaria.

Erämaahan pystytettiin ruoka- ja majapaikkoja, joiden omistajat kokosivat sievoisia summia – eräänä heistä saksalainen siirtolainen Frederick Trump. Entinen parturi pyöritti telttakanttiinia ja rakensi sitten hotelli-ilotalon, jolla loi perustan sukunsa tulevalle rikkaudelle.

Puolen vuoden kuluttua suomalaisveljekset pääsivät viimein perille. Kaikki vähänkin lupaavat kulta-alueet oli jo vallattu, eikä veljesten taskuissa ollut kuin 75 senttiä, mikä ei riittänyt edes Klondikejoen siltamaksuun. Miehet pystyttivät ensimmäisen kämppänsä joen etelärannalle, vastapäätä Dawsonin kaupunkia.

Nuotiotulilla alkuun

Dawson Cityn väkiluku kasvoi kultakuumeen aikana räjähdysmäisesti, se oli todellinen boomtown. Työpaikoista kilpailtiin ankarasti, vastatulleiden rahat hupenivat korkeisiin elinkustannuksiin. Tuhansien oli pakko palata pettyneinä takaisin.

Rotevat veljekset pääsivät lapiotöihin, ja he uurastivat kaksi talvea toisten kaivauksilla. Eläen niukasti ja välttäen Dawsonin huvittelupaikkoja – jotka koituivat monen kullankaivajan turmioksi – he saivat kerättyä säästöjäkin. Tosin kaikkia palkkarahoja ei koskaan saatu; Klondikessa oli tapana maksaa palkat pankkishekkeinä, jotka luvattiin lunastaa keväällä, jos ikiroudasta saataisiin irti tarpeeksi kultaa.

Työmenetelmät olivat alkeellisia. Jäätynyttä maata sulatettiin hitaasti nuotioiden avulla. Yleensä vasta pohjakallion läheltä löytynyt kultapitoinen sorakerros, paystreak, nostettiin käsivoimin ylös.

Kuilut olivat tavallisesti kymmenisen metriä syviä, ja niiden avaamiseen kului keskimäärin pari viikkoa. Esiintymän ollessa hyvä kuilun pohjaa laajennettiin, jolloin nuotioita kohentelevat miehet olivat vaarassa tukehtua savuun ja häkään. Kustannukset nousivat kaivettuun soramäärään nähden korkeiksi.

Työmiehen päiväpalkka oli Klondikessa peräti 15 dollaria, mikä vastasi tuolloin yhtä kultaunssia. Parhailla Bonanza- ja Eldoradojoen valtauksilla kultaa oli kuitenkin niin paljon, että vaskoolista saattoi löytää kymmenien, jopa satojen dollarien arvosta hippuja.

Korkean Dome-huipun ympärillä oli muitakin jokia ja puroja, joiden varsille oli kasautunut huuhdottavaksi sopivaa soraa. Vähäisempi kultapitoisuus ei kuitenkaan riittänyt menestykselliseen toimintaan perinteisillä menetelmillä, joten syrjemmällä sijainneet valtaukset olivat usein vielä arvottomia.

Patikoidessaan Domen kaakkoispuolella Karl Joutsen huomasi hylätyn valtauksen Dominionjoen varrella. Hänestä näytti siltä, että siellä oli toimittu taitamattomasti; ahkeralla työllä maan alta voisi löytyä vielä paljonkin huuhdottavaa.

Veljekset vuokrasivat puolet alueesta heinäkuussa 1900 Alex McDonaldilta, "Klondiken kuninkaalta". Tämä oli ostanut – pilkkahintaan, kuten kerrottiin – erään tuottavimmista valtauksista Eldoradolla ja sen jälkeen haalinut niitä kymmenittäin itselleen. Ensimmäisten joukossa Klondikeen tullut McDonald kokosi huikean omaisuuden antaen muiden tehdä kaivaustyöt.

Skotlantilainen tiedettiin kuitenkin rehelliseksi; Johnsonit allekirjoittivat kaksivuotisen sopimuksen. Koska edellisten yrittäjien jäljiltä paikka ei vaikuttanut lupaavalta, McDonald tyytyi 40 prosentin osuuteen löytyvästä kullasta. Tavallinen jakosuhde oli fifty–fifty, ja vuokramiehet maksoivat kaivamisesta aiheutuvat kulut.

Tulosta alkoi syntyä

Etelään päin laskevan Dominionjoen kaivannot eivät olleet erityisen tuottoisia, jos niitä vertasi Klondiken alueen parhaisiin kultajokiin. Vuoteen 1902 mennessä Dominionin esiintymistä saatiin vuosittain nykyrahassa 80–130 miljoonan dollarin arvosta kultaa.

Hiput olivat yleensä litistyneen riisiryynin kokoisia. Veljestenkin löytämä kulta oli hyvälaatuista, siis vailla suuria epäpuhtauksia.

Yläjuoksun valtauksilla työskenteli vuoden 1901 kesällä 159 kullanhuuhtojaa ja alemman alkuperäisen löytöpaikan (joita oli Dominionilla poikkeuksellisesti kaksi) ympäristössä ahersi 366 miestä.

Valtaus ”No. 21 below Upper Dominion” sijaitsi ylemmän Discovery-löydöksen alapuolella, päivämatkan päässä Dawsonista. Paalutuksin merkitty alue ulottui 500 jalan matkalla joen molemmille puolille, vuorenjuuresta vuorenjuureen.

Joutsen oli havainnut, miten olemattomaksi kuivunut, Dominioniin laskenut vuoripurokin oli aikojen kuluessa tuonut mukanaan soraa. Lupaavin kohta oli melkoisen laaja, tosin se oli suurelta osin jo kaivettu.

Johnsonien saapuessa Dominionjoelle vuonna 1899 kuiluista kohosivat sulatusnuotioiden savupilvet.

Karl Joutsen kertoi myöhemmin, että kokeneen teknikon rakentamia laitteita, jotka olisivat helpottaneet ja jouduttaneet työtä, näkyi tuskin missään. Rikkaimmaltakin alueelta saatu dollarin arvoinen kultamäärä tuli maksamaan puolet siitä; lisäksi jokaista nostettua dollaria kohti jäi yhtä paljon saamatta, kun työ tehtiin hosumalla ja huonosti. Järkevintä olisi ollut käyttää kuumaa höyryä maan sulatukseen ja höyryvoimaa sen nostamiseen.

Varojen puutteessa veljeksetkin aloittivat silti alkeellisella tavalla, työskennellen aluksi kahteen mieheen ja nostaen irti hakkaamansa soran käsinosturilla ylös.

Alustavat tulokset neljästä nuotioilla avatusta kuilusta olivat rohkaisevia: keväällä 1901 he tekivät McDonaldille ostotarjouksen, vaikkei lopullinen kultasaalis ollutkaan vielä selvillä. Skotti teki kaupat Johnson Brothersin kannalta edullisesti 1 800 dollarilla.

Kohta suomalaiset ostivat valtauksen toisenkin puoliskon eräältä irlantilaiselta, melkein kolminkertaisella hinnalla. Aiemmin "Swiftwater" Billille kuulunut puolikas osoittautui sekin hyväksi hankinnaksi, eikä maksukaan tuottanut vaikeuksia. Uutterien veljesten ensimmäisen vuoden tulos nousi jo 10 000 dollariin.

Täyttä höyryä

Kullankaivuun koneellistaminen lähti Klondikessa käyntiin vuosisadan vaihteessa. Höyrykattiloista oli kuitenkin puutetta jopa niin, että Alex McDonald osti Dawsoniin saapuneen siipirataslaivan saadakseen sen boilerit kaivausalueilleen.

Johnsonin veljesten valtauksella otettiin jo syksystä 1901 lähtien käyttöön koneita siinä määrin kuin varat suinkin antoivat myöten. Iso höyrykattila, nostolaitteisto vaijereineen ja pumppu huuhdontaveden nostamiseksi kuljetettiin Dawsonista Dominionille.

Tie vuorten yli oli onneksi juuri saatu valmiiksi, muuten raskaiden koneiden tuominen latvavesille asti olisi ollut ylivoimainen tehtävä.

Kuilujen avaaminen sujui nyt paljon tehokkaammin: 300–400-asteinen höyry johdettiin maahan helposti painuviin putkiin, ja suunnilleen kahden metrin läpimittainen aukko ulottui parissa vuorokaudessa kallioon asti. Sitten päästiin varsinaiseen työhön eli kultasoran nostoon kuilun pohjalta, jota laajennettiin kuuman höyryn avulla.

Höyrykoneen käyttämällä hissikorilla maata nousi ylös nopeasti. Soraa varastoitiin korkeisiin kasoihin, mihin se jäätyi odottamaan kevättä ja uudelleen sulattamista.

Alkuvuodesta 1902 Johnson Brothers oli palkannut jo kahdeksan miestä, kaikki suomalaisia. Töitä tehtiin seitsemänä päivänä viikossa, eikä pyhistä tai vapaapäivistä kyselty; kaikkia kannustivat hyvät ansiot. Kymmentuntisesta työpäivästä kukin mies sai keskimäärin 15–16 dollaria – kultahippuina, eikä shekkeinä.

Veljekset heiluivat mukana kaikissa töissä, ja yrittäjien osuus nousi kulujen jälkeen vasta kaksinkertaiseksi työmiehen palkkaan verrattuna. Tosin tuona talvena ehdittiin avata vain kaksi laajaa kuilua, kun laitteiden käyttöönotto vei oman aikansa.

Karl Joutsenen Suomessa saamalla teknillisellä koulutuksella oli tärkeä osuus vuosi vuodelta paraneviin tuloksiin.

Seuraavalla työkaudella laitteistot tehtiin entistäkin käytännöllisemmiksi. Soraa nostava hissikori tyhjeni nyt automaattisesti ja palasi vaijereita myöten kuilulle. Kaikki oli suunniteltu niin, että käyttö- ja miestyövoimaa voitiin säästää.

Uudistusten jälkeen ei talvipakkasissa maanpinnalla tarvittu lainkaan miehiä. Vain Anton Johnson istui yhdistetyssä pannu- ja konehuoneessa käyttelemässä hissilaitteita.

Töitä oli voitava jatkaa keskeytyksittä, ilman turhia luppoaikoja. Dominionjoki virtasi keväisin vuolaana vain joitakin viikkoja. Höyryllä sulattaen sorakasoja päästiin huuhtomaan jo parhaaseen aikaan, eikä vasta sitten, kun aurinko pehmitti maan.

Rännittämiseen tarvittu vesi kävi pian vähiin, kun toistenkin valtaukset ottivat siitä osansa. Veljekset avasivat palstalleen ison altaan, mihin johdettua vettä voitiin nostaa pumpulla uudelleen huuhdontarännin yläpäähän. Muut tyytyivät olemaan jokiveden varassa, jolloin sitä ei aina riittänyt edes yhteen ränniin, kun suomalaiset huuhtoivat kahtakin yhtä aikaa.

Kesälläkin oli vähintään yksi kaivauskuilu toiminnassa, kun muualla kaivettiin vain talvisin. Kaudella 1902–1903 Johnson Brothersin mailla avattiin ja tyhjennettiin kultapitoisesta sorasta jo kymmenen kuilua.

Aika lopettaa

Syksystä 1902 lähtien valtauksella työskenteli koneistamisesta huolimatta – tai pikemminkin sen ansiosta – vakituisesti toistakymmentä miestä. Palkat ylittivät 60 000 dollaria vuodessa, siis pari miljoonaa nykyrahassa.

Seuraavana vuonna Johnson Brothersin pankkitili Dawsonissa näytti 36 293 dollarin saldoa, kun tarvikkeet ja muonavarastot alkavalle talvikaudelle oli hankittu. Kaikki hankinnat olivat parasta saatavilla ollutta laatua; siinä tai ruuan ravitsevuudessa ei suomalaisten työmaalla säästelty.

Seudun muillakin yrittäjillä oli jo yleisesti käytössään höyrykattiloita. Niitä kävi tarkastamassa kanadalainen virkamies; hän kertoi, miten yleisenä tapana Klondikessa oli tukkia varoventtiilit, ettei kallis höyry menisi hukkaan. Kullankaivajat eivät myöskään suodattaneet kattiloihin otettavaa vettä, joten ne tärveltyivät pian.

Johnsonit saivat puhtaat paperit – vieläpä vapautuksen tulevista tarkastuksista; mies sanoi kohdanneensa virka-alueellaan ensi kertaa höyrykattilan, jota hoidettiin järjellisesti.

Työvuosi 1903–1904 tuotti taas hyvän tuloksen, ja saldo pankkitilillä kaksinkertaistui. Keväällä kävi silti ilmeiseksi, että loppu häämötti. Joutsen arvioi, että palstalle oli jäänyt edellisiltä kaivajilta 40 prosenttia kullasta, mutta nyt sekin alkoi käydä vähiin.

Työmiehet hakeutuivat Fairbanksin suunnalle ja Nomeen, minne monet olivat jo menneet Klondiken kuumeen laannuttua. Viimeisen talven Johnsonit kaivoivat taas kahdestaan, kun tuotto ei enää riittänyt suuriin palkkakuluihin.

Kaikki eivät osanneet lopettaa ajoissa. Alex McDonald jatkoi valtauksien hankkimista, kunnes rahat loppuivat. Entinen miljonääri kuoli varattomana, Joutsenen kertoman mukaan halvaukseen avatessaan yksinään nuotion avulla kaivoskuilua Stewartjoella.

Karl Joutsen ja Anton Johnsson lähtivät Klondikesta kesällä 1905 rikkaina miehinä, eikä paluu erämaasta kestänyt kuin kolme päivää. Siipirataslaivalla seilattiin Yukonia ylös Whitehorseen asti ja loppumatka rannikolle tultiin junalla. Kaikki oli muuttunut kahdeksan vuoden aikana. Myös kullankaivuun koneellistuminen alkoi saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että Johnson Brothersin ja muiden varhaisten yrittäjien kaivaukset jäivät pian suuryhtiöiden hankkeiden varjoon.

Canadian Klondike Mining Company ja Guggenheimien omistama Yukon Gold -yhtiö investoivat miljoonia joenpohjien ruoppaamiseen.

Johnsonitkin olivat saaneet jonkin verran kultaa ulottamalla kuilunsa jäätyneen Dominionin alle, mutta dredge-laitteet eli ruoppaajan ja ison huuhdontarummun yhdistelmät nostivat soraa jatkuvalla syötöllä. Samalla ne etenivät veden varassa, itse kaivamissaan altaissa.

CKM Co:n Dredge No. 4 on säilytetty museoituna Bonanzajoella. Sähkötoiminen, vesivoimalasta virtaa saanut jättiläinen kauhoi 14 000 kuutiometriä soraa päivässä ja tuotti yhdeksän tonnia kultaa vuosina 1913–1959.

Ympäristöarvoilla ei ollut suurta merkitystä; ilmakuvissa näkyvät yhä Klondiken jokivarsilla kiemurtelevat pitkät sorakasautumat, joita dredget jättivät jälkeensä. Nykyisten kullankaivajien operaatiot kuormureineen ja puskutraktoreineen ovat nekin kaukana alkuaikojen romantiikasta. Periaate on silti sama: mitä enemmän kultasoraa pystyy seulomaan, sitä parempi on tulos.

Juttu jatkuu William Kuljun tarinalla kuvien jälkeen.

Lähteet: Klondike, a Manual for Gold Seekers (C. A. Bramble 1897); The Klondike, Dawson News Souvenir 1905; Suomalaisveljekset kullankaivajina Klondikessa (Y. Raevuori 1943); Kansalliskirjasto/sanoma- ja aikakauslehdet; Newspapers.com; Library of Congress; Parks Canada; Wikipedia.

William Kulju oli ajoissa paikalla

Höyrylaiva Excelsior toi Kaliforniaan 14. heinäkuuta 1897 kullankaivajia kaukaa pohjoisesta, ja joukossa oli eräs suomalainen.

Säkki, jonka William Kulju kantoi maihin, painoi yli 40 kiloa, ja puhdistettuna sisällön arvo oli parikymmentä tuhatta dollaria. Se vastasi hyvinkin parinkymmenen amerikkalaisen työmiehen vuosipalkkaa.

Seuraavina päivinä Kuljunkin nimi oli San Franciscon lehdissä; tuo uutinen antoi alkusysäyksen Klondiken kultaryntäykselle. Miesten tuomisina oli kultalasteja, joiden arvo vaihteli muutamasta miltei sataan tuhanteen dollariin.

Haapavedeltä Amerikkaan tullut 26-vuotias Kulju oli työskennellyt Black Hillsin kultakaivoksissa Etelä-Dakotassa. Helmikuussa 1896 mies matkusti mainaritoverinsa kanssa Alaskaan vuolemaan kultaa. Sieltä oli kuulunut huhuja lupaavista löydöistä jo ennen suurta uutista Klondikesta.

Kun City of Topeka -laiva lähti Seattlesta, siinä oli yli 200 matkustajaa, koiria, kelkkoja ja kaivajien varusteita; lievää kultakuumetta alkoi jo esiintyä. Dyeasta taivallettiin samaa reittiä kuin Johnssonit vuotta myöhemmin; yli Chilkoot-solan ja Yukonilla pohjoiseen.

Sää sattui olemaan verrattain hyvä, ja kuormat olivat varhaisilla Alaskaan menijöillä pienemmät: perille tultiin jo kolmen kuukauden kuluttua. Ei kuitenkaan Klondikeen, vaan vähän edemmäs Fortymile-nimiselle joelle. Sieltä ei hyviä valtauksia enää saanut, joten suomalaiset "prospäkkäsivät" kesän ajan USA:n puolella, mutta tuloksetta.

Elokuussa George Carmack ja hänen Tagish-heimoon kuuluneet sukulaisensa löysivät kultaa Bonanzajoelta. Kun tieto levisi, lähiseudut tyhjenivät kaivajista. Myös Kulju kumppaneineen lähti heti Yukonin ja Klondikejoen risteykseen; paikkaan, johon nousisi pian Dawson City. Halutuimmat jokivarret oli jo ehditty vallata. "Tulimmekohan liian myöhään?" ajattelivat suomalaiset.

Kuljun kierrellessä maastossa hän huomasi tavallista pienemmän alan, joka oli vielä vapaana. Se oli Bonanzan ja sivujoen haarassa; Kulju valtasi tuon Eldoradojoen pätkän itselleen. Rekisteröintimaksu, 15 dollaria, ei käynyt kalliiksi. Kanadan lakien mukaan valtauksia voitiin kuitenkin ostaa ja myydä, ja hinnat olivat toista luokkaa. Eldoradon osoittauduttua Bonanzaakin rikkaammaksi eräästä valtauksesta maksettiin 350 000 dollaria, nykyrahassa toistakymmentä miljoonaa.

Kokeiltuaan vielä onneaan Bear Creekillä Kulju palasi Eldoradon valtaukselle. Keväällä, yhdessä amerikkalaisen James Elwellin kanssa, huuhdonnasta saatiin parissa päivässä kokoon yli 3 000 dollaria. Silloin tuli suruviesti: Kuljun Anna-vaimo (o.s. Martinmäki) oli kuollut. Elwell oli halukas ostamaan valtauksen ja maksoi siitä 22 000 dollaria. Kulju matkusti siipirataslaivalla St. Michaeliin ja sieltä San Franciscoon.

Kotona Terravillen kaivostaajamassakin kultakuume nousi huippuunsa. Kymmenen suomalaista lähti heti Klondikeen, myöhemmin vielä lisää. Miehet eivät säikkyneet Kuljun varoittelua tai Alaskan ankaria oloja; sinne meni myös appiukko Henry Martin.

Pystytettyään vaimolleen kauniin hautakiven Viljami Kulju päätti palata Suomeen. Siirtolainen-lehti haastatteli miestä New Yorkissa. Kysyttäessä, eikö hän mahtanut myydä valtaustaan liian halvalla, Kulju oli samaa mieltä, mutta jatkoi:

"Enhän minä koko maailmaa lähtenyt noutamaankaan."