Pellava oli 1950-luvulle asti tärkeä viljelykasvi Suomessa. Sen viljely ja käsittely vaativat paljon työtä, mutta niistä syntyi rikas kulttuuriperintö.
Juttu on julkaistu alun perin Tekniikan Historiassa 6/2019.
Pellava on maailman vanhimpia viljelykasveja ja vanhin tunnettu kulttuurikuitu.
Arkeologisten löytöjen perusteella villinä kasvanutta pellavaa on käytetty jo yli 30 000 vuotta sitten. Georgialaisen Dzudzuanan luolan löydöistä on voitu päätellä, että metsästäjä-keräilijät valmistivat pellavasta köysiä kivityökalujen kädensijoihin.
He myös punoivat koreja ja ompelivat vaatteita pellavasta. Luolasta on löytynyt kehrättyä ja luonnonpigmenteillä värjättyä pellavalankaa.
Luonnonvarainen pellava on kotoisin Kaukasukselta, Itä-Euroopan ja Länsi-Aasian rajalta.
Egyptissä siitä valmistettiin kankaita jo 5 000 vuotta sitten. Muumiot on kääritty pehmeisiin, kestäviin pellavaliinoihin, joiden hienon laadun voi havaita vielä tuhansien vuosien jälkeen.
Egyptiläisiltä pellavan viljelyn taito välittyi kreikkalaisille ja edelleen roomalaisille, jotka valmistivat kasvista vaatteiden lisäksi panssareita, purjeita ja liinoja.
Roomalaisten mukana pellavan hyödyntäminen laajeni kohti pohjoista Eurooppaa. Roomalaiset osasivat myös toisen kuitukasvin, nokkosen käytön, ja toivat senkin taidon mukanaan pohjoiseen.
Nokkosesta saatavaa kuitua on käytetty pellavan lailla vaatteiden ja liinavaatteiden valmistukseen. Sekä pellavasta että nokkosesta hyödynnetään niinikuitu, joka on kasvin varren pinnassa.
Ruotsalaiset ehtivät oppia pellavan viljelyn taidon ennen suomalaisia. Tutkijoiden mukaan nykyisen Ruotsin alueella pellavaa viljeltiin jo kivikaudella, kun Suomessa ensimmäiset siemenlöydökset ovat noin 200-luvulta.
Suomen maanviljelyn on arvioitu alkaneen Lounais-Suomesta, mutta kuitukasveja osattiin hyödyntää aiemmin Sisä-Suomessa.
Lammilta on löytynyt merkkejä pellavan liotuksesta jo 300-luvulta. Hämeestä kasvoi pellavan viljelyn keskus 200–400-luvuilla.
Ruotsalaiset pystyivät jo 1100–1300-luvuilla maksamaan veronsa tuon monipuolisen kasvin tuotteilla. Maksuvälineinä olivat kuidusta muokatut pellavapalmikot tai valmis kangas, palttina.
Myös Suomessa viljelijöiden piti tilittää viljelmistään verot kirkolle. Turun piispa peräsi kymmenyksiään satakuntalaisilta talonpojilta 1300-luvulla. Siitä kertoo kirje vuodelta 1396.
Talonpojat olivat haluttomia maksamaan, koska köyhinä he olisivat tarvinneet viljansa itse. Piispa pani asiamiehensä kiertämään maakuntaa ja sai osuutensa.
Pellavasta tuli 1700-luvulla yleinen valuutta, jolla Ruotsi-Suomen viljelijät maksoivat verojaan. Hallitsijat halusivat Ruotsi-Suomesta Pohjolan ehtymättömän pellava-aitan.
Viljelykasvina pellava on hyvin monikäyttöinen, mutta parhaiten se tunnetaan tekstiilikuidun raaka-aineena. Kodintekstiilien lisäksi sitä on käytetty moniin teknisiin tarkoituksiin, kuten paloletkuihin, kuljetushihnoihin ja telttoihin.
Kalan ja pienriistan pyydykset tehtiin jo viljelyn alkuaikoina pellavasta. Se oli tärkeä materiaali myös nahkatöissä – nahkoja ommeltiin tervatulla ja pietyllä pellavalangalla.
Pellavan kuitu on luja ja jäykkä ja siksi erittäin kestävä. Siitä valmistettu kangas imee hyvin vettä ja kuivuu nopeasti.
Kostuessaan kuitu turpoaa, ja valmiit tekstiilit tiivistyvät. Kun pellavakangas ikääntyy, se pehmenee ja paranee, kuten muumioiden käärinliinoista on huomattu.
Monessa suomalaiskodissa käytetään yhä isoisoäitien ompelemia ja nimikoimia pellavapyyhkeitä.
Ensimmäiset pellavakehräämöt ja -kutomot perustettiin Keski-Eurooppaan 1300-luvulla. Suomessa kasvin viljely alkoi yleistyä 1500-luvulla, parhaat viljelyalat olivat Etelä- ja Keski-Suomessa.
Laajimmillaan pellavaa viljeltiin Suomessa 1700-luvulla, tuolloin valtio tuki työtä muun muassa perustamalla kutomokouluja.
Tampereen Messukylään kuuluvaan Otavalaan avattiin viljely- ja kehruukoulu vuonna 1757. Koulun perusti Hatanpään kartanon omistaja, valtiopäivämies Hans-Henrik Boije.
Otavalan koululla oli käsityötaitoa laajempi tarkoitus. Kehruuta opettelemaan värvättiin tuon ajan määritelmien mukaan köyhiä, orpoja, yksinäisiä ja irrallisia nuoria naisia. Koulu tarjosi heille tekemistä, jotta joutilaisuuteen ei olisi jäänyt aikaa. Joutilaisuuden arveltiin houkuttelevan ihmisiä sopimattomiin tekoihin.
Otavalan kehruukoulu myös myi lankaa. Se muutettiin muutaman vuoden toimittuaan valtion kehruukouluksi, joka opetti pellavan viljelyä, käsittelyä, kehruuta ja kankaan kudontaa.
Koska oppilaita ei lopulta ollut tarpeeksi, koulusta tehtiin yhdistetty kehruukoulu ja lastenkoti. Toimintojen yhdistäminenkään ei taannut koululle pitkää ikää, ja vuonna 1771 se lakkautettiin. Koulu kuitenkin pohjusti tietä Tampereen maineikkaille tekstiilitehtaille.
Adolf Törngren päätti rakentaa Tampereelle pellavatehtaan ja -kutomon vuonna 1850. Se oli tehtaalle hyvä paikka, sillä Tammerkoski antoi käyttövoimaa. Tarvikkeiden kuljettamiseen tarvittiin hyvät kärrytiet, ja ne olivat Tampereella kunnossa.
Tehdas valmistui vuonna 1858 ja aloitti tuotannon vuonna 1859. Tehtaan neljä turbiinia muuttivat kosken vesivoiman sähköksi, joilla enimmillään 26 kehruukonetta teki pellavakuidusta lankaa.
Tehdas käytti raaka-aineenaan viljelijöiltä saatavaa loukutettua pellavakuitua.
Tampereen konepaja ja pellavakehräämö yhdistettiin vuonna 1861 Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus -yhtiöksi.
Pellavateollisuus oli aluksi metallia merkittävämpi tuotantoala yhdistyneessä yhtiössä. 1890-luvulla tehdas hankki ensimmäiset jacquard-koneet, joilla valmistettiin damastipöytäliinoja ja -pyyhkeitä.
Damastiliinoja suunnittelivat suomalaiset kuvataiteilijat ja muotoilijat. Osa malleista oli tuotannossa vuosikymmeniä.
Pellavaa käytettiin raaka-aineena myös paloletkuihin ja suojapeitekankaisiin.
Toisen maailmansodan aikainen aseteollisuus ja myöhemmin sotakorvaukset nostivat tehtaassa metalliteollisuuden tekstiilejä tärkeämmäksi tuotannoksi.
Vuonna 1888 Tampereen Pellavatehdas rakensi Suomen ensimmäisen koneellisen pellavankäsittelylaitoksen Hankalankosken rannalle Hämeenkoskelle. Tarkoitus oli turvata raaka-aineen saatavuus ja laatu.
Hankalan loukuksi nimetty laitos osti viljelijöiltä liotettua pellavaa, loukutti ja lihtasi sen ja toimitti edelleen Tampereen tehtaalle.
Hankalan loukussa on nykyään kesäkahvila. Alueen rakennukset on entistetty ja pato kunnostettu. Teollisessa käytössä rakennukset olivat viimeksi vuonna 1955.
Tampellaksi nimensä vuonna 1961 vaihtanut tehdas alkoi käyttää raaka-aineenaan pelkästään tuontipellavaa vuonna 1971.
Yhtiö lopetti tekstiilitoimialansa vuonna 1985, kun keinokuidut alkoivat vallata alaa.
Tampere oli muutoinkin tekstiiliteollisuuden keidas, sillä siellä toimi myös Finlaysonin tehdas. James Finlaysonin vuonna 1820 perustama tehdas valmisti aluksi karstaus- ja kehruukoneita villan ja pellavan kehruuta varten.
Koneet eivät kuitenkaan käyneet riittävän hyvin kaupaksi, joten tehdas siirtyi puuvilla- ja villalangan kehruuseen sekä kankaan kudontaan.
Finlayson on jäänyt myös sähkön historiaan, sillä tehtaalle syttyivät Pohjoismaiden ensimmäiset sähkövalot vuonna 1882.
Tampereen pellavatehtaan ansiosta kuitupellavaa viljeltiin Hämeessä toiseen maailmansotaan asti. Muualla Suomessa viljely alkoi laantua 1800-luvulla.
Pellavaan liittyy paljon perinteitä, uskomuksia, tarinoita ja termejä. Osa nimityksistä vaihtelee maakunnittain.
Esimerkiksi pellavan loukutukseen eli kasvin varren puumaisen osan rikkomiseen käytettävän työvälineen nimi on yleisimmin loukku, mutta Karjalassa sitä kutsuttiin myös lipsuksi.
Karjalan pellavaa pidettiin 1700-luvulla laadultaan parhaana. Suomen alueelle tuolloin perustettu talousseura sai Venäjän keisarilta huomattavan summan, jolla piti kehittää pellavan jalostusta.
Rahoilla talousseura hankki hyvää pellavan siementä Virosta ja Latviasta. Siemenet jaettiin ilmaiseksi viljelijöille.
Pellava on kautta aikojen yhdistänyt kyläläisiä ja vaatinut paljon talkootöitä. Monet työvaiheet jaettiin naisten ja miesten töihin.
Perinteen mukaan pellavan siemenet kylvettiin peltoon tuomen kukinnan aikaan ja mieluusti tyynellä ilmalla. Siemen on pieni ja kevyt, joten tuuli voisi tempaista kourallisen kylväjän kädestä.
Hyvä pelto saatiin kaskeamalla lehtipuulla. Havupuun pihkan sanottiin haittaavan pellavan kasvua.
Kylvö oli kylän vanhimpien miesten tehtävä. Työ oli niin tärkeää, että miehet pukeutuivat puhtaisiin vaatteisiin – valkoinen pellavapaita kuului asiaan.
Kylväessä ei saanut puhua. Suupaltin pellavapeltoa uhkasi lakoontuminen.
Kylväjien takana kulkivat kylän naiset juhla-asuissaan. He siunasivat tulevan sadon, mutta äänettömästi.
Kun pellavan taimet olivat kasvaneet keskisormen mittaisiksi, naiset kitkivät rikkaruohot. Kitkijät etenivät pellolla paljain jaloin istuen tai polvillaan kyykkien.
Paljain jaloin tallottu kasvin juuriosa vahvistui ja pystyi myöhemmin kannattelemaan painavia latvoja. Vahvan juuren tuella sateen kaatamat varret nousivat pystyyn.
Kuitupellavan tärkein osa on pitkä varsi, toisin kuin öljypellavassa, josta käytetään yleensä vain siemenet.
Öljypellavaa on jalostettu niin, että sen varsi kasvaa vain noin 30-senttiseksi. Kuitupellava voi kasvaa yli metrin mittaiseksi.
Pellavan korjuun, nyhtämisen, aika on noin kuukauden päästä siitä kun kasvi on täysin kukkinut. Nyhtötalkoot olivat alkusyksyn kohokohta.
Korjuun aika on tullut, kun sylkky helisee. Sylkky on pellavan siemenkota, jonka sisällä siemenet kypsyvät.
Pellava nyhdetään käsin juurineen. Se on tehtävä aurinkoisella, kuivalla säällä. Varsikimppuja sanotaan kourauksiksi. Kun kouraus on täysi, varret asetetaan maahan kuivamaan. Kuivumisen jälkeen on vuorossa rohkaus. Se vaatii voimia ja on siksi miesten työtä. Siinä sylkyt irrotetaan varsista vetämällä kourauksia kampamaisen rohkinraudan läpi.
Perinteisesti rohka on kiinnitetty penkkiin, jonka alla olevalle lakanalle tai koriin siemenkodat varisivat. Siementen irrottamisessa käytettiin myös varstaa.
Kun rohkaus on valmis, pellavan varret liotetaan, jotta niiden muokkaus on mahdollista. Kuidut kiinnittyvät toisiinsa ja ympäröiviin soluihin liimamaisella pektiiniaineella, joka liottaessa hajaantuu.
Liotus pehmittää pellavan varren vahamaisen pintakerroksen ja irrottaa kuitukimput varren muista osista.
Pellavakuidun käsittelyssä suurin ongelma on saada puumaiset kappaleet erilleen. Jos näitä varren puumaisia osia, päistäreitä, on kuidussa paljon, siitä tulee takkuista kuontaloa ja huonoa lankaa.
Varsikimput liotettiin useimmiten järven tai lammen poukamassa. Jokaisella kylällä oli omat likorantansa, ja paikka paikoin lampia alettiin nimittää Likolammiksi juuri pellavan liottamisen takia.
Lion valmistus oli kokeneiden ammattimiesten työtä. Lyhteet aseteltiin veteen vieri viereen ja päällekkäin. Päällimmäiseksi pantiin lankkuja ja niiden päälle vielä kiviä, jotta pellavat pysyivät veden alla.
Pellavat liotettiin hitaasti virtaavassa vedessä tai ne jätettiin nurmelle, jossa kaste ja sade kostuttivat varret. Liotukseen käytettiin myös suohautoja tai kalliolouhoksia.
Varret saatettiin jättää talveksi hangen alle tai latoa kerroksittain saven, mudan tai mätänevien lehtien kanssa. Tätä kutsutaan siniliotukseksi.
Pellavan liko on valmis, kun kuitu alkaa irrota vartta taivutettaessa. Varsien annettiin kuivua ensin pellolla ja sen jälkeen saunassa tai riihessä.
Vuosikymmeniä jatkunut pellavan liottaminen on rehevöittänyt monia vesistöjä Etelä- ja Keski-Suomessa. Se johtuu orgaanisista aineista, joita likoavasta pellavasta irtoaa.
Liottamisesta on peräisin myös sanonta ”haisee kuin pellavaliko”. Paha haju syntyy, kun pellavan varsista liukeneva pektiini mätänee hapettomassa vedessä.
Kun pellavan varret ovat kuivuneet, ne loukutetaan. Tämäkin vaihe vaatii voimaa, joten perinteisesti sen ovat tehneet kylän miehet.
Loukuttamalla rikotaan varren pintakerros ja päistäreet. Pellavaloukun rungossa on yksi tai kaksi lovea ja loukun kannessa hampaat, jotka kantta painettaessa osuvat rungon loviin.
Kannella paukutetaan pellavakourauksia ohuemmaksi, jotta päistäreet katkeilevat. Ohueksi loukutetut kouraukset ovat nyt sormauksia, joiden annetaan levätä viikon verran ennen lihtausta.
Lihtauksessa sormaukset vedetään loukkua muistuttavan lihdan läpi. Näin viimeistenkin päistäreiden pitäisi irrota kuidusta, josta on nyt tullut niinimäistä nauhaa.
Lihdatut kuidut niputetaan ja säilytetään ilmavassa paikassa häkilöintiä odottamassa. Tämä työvaihe erottaa pitkät ja hienot pellavakuidut lyhyistä ja karkeista kuiduista. Häkilöitäessä käteen jäävät pitkät kuidut ovat aivinaa, jota sanotaan myös sydänpellavaksi.
Häkilän teräspiikkeihin jäävä lyhyt osa on karkeampaa rohdinta.
Pitkäkuituinen aivina on lyhytkuituista rohdinta kestävämpää. Molemmat kuidut kehrätään rukilla langaksi.
Aivinoista saatava sileä ja kiiltävä lanka käytettiin arvokkaisiin liinavaate- ja paitakankaisiin. Rohtimista tuli paksumpaa lankaa, josta tehtiin muun muassa työvaatteita.
Pellavan viljelyn ja käsittelyn yhteydessä kyläläiset järjestivät talkoiden lisäksi juhlia, joissa oli lupa iloita yömyöhään.
Yksi tärkeä ajankohta oli laskiainen, koska silloin päättyi kuituviljojen, kuten pellavan ja hampun kehruu. Uskomuksen mukaan langan kehrääminen laskiaisena aiheuttaa vahinkoja seuraavana kesänä. Kehruun jälkeen oli aika aloittaa kankaiden kutominen.
Laskiaisena lattioita lakaistiin ahkerasti ja roskat vietiin kauas talosta, jotta pellava kasvaisi tulevana kesänä pitkäksi.
Vielä nykyäänkin kuulee laskiaismäessä ”pitkiä pellavia” -huutoja. Mitä pidemmälle kelkka liukui, sitä pidemmäksi pellavan uskottiin seuraavana kesänä kasvavan.
Tuontipuuvilla ja tekokuidut alkoivat syrjäyttää pellavaa toisen maailmansodan jälkeen. Puuvilla oli pellavaa halvempaa, ja siitä saatiin kuituja kankaisiin vähemmällä vaivalla.
Pellavaa ja hamppua viljeltiin monin paikoin vielä kotitarpeiksi, sillä maatalous tarvitsi puuvillaa kestävämpiä kuituja. Köydet ja säkit valmistettiin edelleen kotimaisista luonnonkuiduista.
1950-luvulla kuitupellavan viljelyala Suomessa oli enää noin tuhat hehtaaria.
Kiinnostus harvinaisiksi käyneisiin viljelykasveihin virisi uudelleen 1990-luvulla velvoitekesannoinnin takia. Sillä pyrittiin hillitsemään maatalouden ylituotantoa.
Tuolloin kehitettiin myös uusia öljypellavalajikkeita. Öljypellavasta hyödynnetään etenkin sen siemen, joka voidaan käyttää kokonaisina, puristaa öljyksi tai pellavarouheeksi.
Pellavaöljy on myrkytöntä, joten se soveltuu puusta tehtyjen huonekalujen sekä lattioiden suojaukseen ja hoitoon.
Öljypellavan vartta ei ainakaan vielä ole onnistuttu hyödyntämään niin, että viljely olisi tekijälleen kannattavaa. Öljypellavan varsi on lyhyt ja siitä saatava sato pieni.
Kuituosaa voisi käyttää kasvualustoissa, lämmöneristeissä, betonin ja polymeerin lujitteena, tiivisteinä, suodattimissa, selluloosatuotteissa, jäykissä rakennuslevyissä ja paperin raaka-aineena.
Kirjoitushetkellä Luonnonvarakeskuksen tietojen mukaan Suomessa käytetään vuosittain noin 3 000 tonnia öljypellavaa. Vientiin tästä menee 30–60 tonnia. Öljypellavaa viedään pääasiassa Viroon, Ruotsiin ja Latviaan.
Suomen teollisuuden käyttämästä pellavamäärästä kolmasosa tuodaan ulkomailta, lähinnä Belgiasta, Saksasta, Tanskasta, Kanadasta ja Venäjältä.
Hämeenlinnan Lammilla paikallinen Lions-klubi järjesti vuonna 1971 ensimmäiset pellavamarkkinat perinteen elvyttämiseksi. Lammin markkinat olivat aikoinaan pellavan viljelijöille tärkeä tilipäivä. Alkuperäiset pellavamarkkinat loppuivat vuonna 1940.
Lammin nykyiset markkinat ovat kansanjuhla, jossa valitaan muun muassa vuoden lammilainen tuote ja sahtimestari. Kävijöitä on viime vuosina ollut noin 10 000.
Tekstiilien ja etenkin öljypohjaisten materiaalien valtava kulutus on lisännyt luonnonmukaisten materiaalien arvostusta.
Maailmassa käytetään tekstiilikuituja vuosittain 106 miljoonaa tonnia. Määrä on nelinkertaistunut vuodesta 1975. Polyestereiden eli öljypohjaisten kuitujen osuus kulutuksesta on kaksi kolmasosaa.
Ellen MacArthur -säätiön tutkimuksen mukaan tekstiilien tuotannosta kertyy 1,2 miljardia tonnia hiilidioksidipäästöjä vuodessa. Määrä on enemmän kuin kansainvälisen lento- ja meriliikenteen päästöt yhteensä.
Pellava, hamppu ja nokkonen eivät tarvitse keinokastelua niin kuin puuvilla, jonka viljely kuluttaa valtavasti vettä.
Luonnonkuitujen viljelyyn pitää kuitenkin kehittää uusia menetelmiä ja hyödyntää älykästä teknologiaa, jos niillä halutaan edes Suomessa laajemmin korvata tekokuituja.
Kuitukasveista paperia
Pellavan varsi on suurimmaksi osaksi selluloosakuitua. Se sopii paperin, kuituvalosten, komposiittien ja vaikkapa lämpöeristeiden raaka-aineeksi.
Linapellava-yhtiö valmisti 2000-luvun alussa kuitupellavasta lämmöneristeitä Åminneforsin tehtaalla Pohjan kunnassa. Yhtiö osti tehtaan Flaxlin-yhtiön konkurssipesältä vuonna 2005. Flaxlinkin teki pellavaeristettä.
Liinapellavakaan ei onnistunut valmistamaan pellavaeristeitä kannattavasti, ja seurauksena oli konkurssi vain kolme vuotta aloituksen jälkeen.
Hankalin vaihe pellavan varren käsittelyssä on varren sisäosan puumaisten päistäreiden erottaminen. Jos päistäreitä jää kuituun, lopputulos ei ole hyvä tuotteissa, joita pitkästä niinikuidusta voisi tehdä.
Kuitukasvien käyttöä selluloosan ja paperin raaka-aineena selvitettiin 1989 alkaneessa tutkimuksessa. Helsingin yliopisto, Maatalouden tutkimuskeskus ja Teknillinen korkeakoulu tutkivat siinä ruokohelven käyttöä.
Tutkimus kävi läpi ruokohelven koko viljelyketjun. Runkoaines korjattiin ja siitä keitettiin sellua Stora Enson tuolloin omistamalla Tervakosken tehtaalla. Sellusta valmistettiin paperia Teollisuuden Keskuslaboratoriossa.
Tulos oli hyvä, mutta toiveikkaista odotuksista huolimatta ruokohelven viljelystä ei Suomessa innostuttu. Syynä saattoi olla puutteellinen teollisuuden prosessitekniikka. Huolta oli myös siitä, että kuitukasvi veisi tilaa peltojen ruoantuotannolta.
Tutkimuksen ohessa kehitettiin kuitukasveille uusi dry line -korjuumenetelmä, josta ruokohelpitutkimuksessa mukana ollut Antti Pasila teki väitöskirjan Helsingin yliopistossa vuonna 2004.
Dry line -menetelmässä kasvit jätetään talveksi peltoon ja korjataan vasta keväällä. Kasvin uuteaineet häviävät talven aikana, ja kuitu irtoaa helposti korresta.
Tällä tavoin päistäreet irtoavat vähemmällä työllä, eikä aikaa vaativaa ja vesistöjä rehevöittävää korren liotusta tarvita.
EU:n lainsäädäntö ei kuitenkaan tuolloin sallinut dry line -menetelmää, sillä yksivuotiset viljelykasvit piti korjata samana vuonna kun ne oli kylvetty. Suomi teki esityksen menetelmän sallimisesta, ja se hyväksyttiin EU:n lainsäädäntöön.
Ruokohelven ja pellavan lisäksi kuituhamppu sopisi tutkimuksen perusteella pitkän selluloosakuidun raaka-aineeksi. Myös hampun korjaamisessa voi käyttää dry line -menetelmää.
Lue myös:
Lähteitä: Anja Heikkinen-Rummukainen: Kotoinen pellavamme. Lahden kirjapaino, 1984. Satu Hukkinen: Pellava. Kasvatus, muokkaus, kehruu. Aprakan opetusmoniste 3
Juttu on julkaistu alun perin Tekniikan Historiassa 6/2019.
