Uutiset ja blogit

Tekniikka&Talous julkaisee uudestaan parhaita lukemistojuttuja. Tämä juttu on julkaistu alun perin Tekniikan Historiassa 1/2019.

Roskakori, roskis, rode, jäteastia, ”mappi-ö” on kodin sydän. Kadunvarrella se on ystävä hädässä ja toisinaan mestarillinen piiloutuja.

Taloyhtiössä se aiheuttaa sananvaihtoa. Kodissa selviää toistaiseksi parilla kolmella roska-astialla, mutta jätekatoksessa määrä moninkertaistuu: tarvitaan eri astiat biojätteelle, lasille, metallille, muoville, sekajätteelle, paperille, pahville ja kartongille.

Niinkin arkipäiväinen asia kuin roskis on tarvinnut joskus keksiä, ja sen käyttö on pitänyt ihmisille opettaa. Itsepäisemmät on pakotettava sen käyttöön.

Normandiassa syntynyt juristi Eugène Poubelle (1831–1907) teki loistavan virkamies- ja diplomaattiuran ja päätyi lopulta Seinen departementin prefektiksi. Prefekti vastaa suunnilleen suomalaista maaherraa, joskin valtaoikeudet olivat laajemmat. Poubellen hallinnoiman maakunnan ytimen muodosti Pariisin suurkaupunki.

Pariisi oli 1800-luvun loppupuolella jo liki kolmen miljoonan asukkaan järjestelmä, valtava tuotanto- ja kulutuskoneisto, jonka huoltaminen oli iso ja vaikea asia. Erityisen kipeästi kaupunki tarvitsi aiempaa parempaa jätehuoltoa. Kysymys aiheutti päänvaivaa niin lääkäreille, insinööreille kuin virkamiehillekin.

Voiko pakottaa?

Asialla oli myös juridinen ulottuvuus: voiko ihmiset pakottaa lajittelemaan jätteensä ja laittamaan ne johonkin tiettyyn paikkaan? Prefektin mielestä voi.

Poubelle toi roskakorit Pariisin kadunvierille ja bulevardeille. Vuonna 1884 hän antoi määräyksen, jonka mukaan talojen omistajien oli varattava kolme jäte- tai roska-astiaa asukkaiden käyttöön. Astioiden tuli olla kannellisia ja kooltaan 40–120 litraa.

Jätteet tuli lajitella laatunsa mukaan: yhteen astiaan kompostoitava jäte, toiseen lumput ja paperi, kolmanteen särkyneet astiat. Poubellea voisi siis pitää järkevän lajittelun ja kierrätyksen isänä.

Voi kuvitella millaisen vastalausevyöryn uudistus on kohdannut sekä talojen omistajien että asukkaiden taholta. Erään perinteisen ammattiryhmän toimintaan roskikset vaikuttivat erityisen suoraan.

Pariisissa laskettiin 1800-luvun puolivälissä olevan 25 000 lumpunkerääjää, chiffonnieria. Heillä oli omat asuinkadut ja kaupunginosa, ja he kelpasivat myös näytelmäkirjallisuuden aiheeksi. Ammattikunnan sosiaalisessa yläpäässä varustuksena saattoi olla hevoskärryt tai työnnettävät rattaat, peruslumpunkerääjällä oli vain keppi olkapäällä ja kepin nokassa pussi.

Lumpunkerääjän työnkuvaan kuului kerätä jätteitä eli muualle kelpaamattomia lumppuja, luita ja metallitavaraa ja yrittää saada niitä edelleen kaupaksi.

Tunnettu kaikkialla

Ammatti oli kansainvälinen. Englannissa oli rag-and-bone man tai totter, Yhdysvalloissa junk man, Saksassa Schrottsammler. ”Räsyäijä” lienee sanottu jossain päin Suomea.

Ammatti ikuistettiin viihteen historiaan, kun yhdysvaltalainen lauluntekijä Thomas A. Allen teki räsyäijän huutoon perustuvan ragtimen Any Rags? (1902). Sitä hoilaten roskia keräsivät myös Bimbo ja Betty Boop Fleischerin veljesten animaatiossa (1932).

Kun selluloosaa alettiin valmistaa puusta, lumppujen kerääminen väheni. Roskien keräämisen ja lajittelun uusi mekanisoituminen ja rationalisoituminen, jatkojalostuksen uudet menetelmät ja roskakorit hävittivät ammatin vähitellen. Maailmansotien välillä lumppujenkerääjät alkoivat kadota Englannin, Ranskan, Saksan ja Yhdysvaltojen kaupunkien katukuvasta.

Lumpunkerääjät katosivat, mutta Eugène Poubelle sai nimensä paitsi historiankirjoihin myös sanakirjoihin. Ranskaksi roskis on edelleenkin la poubelle.

Lontoo seurasi heti Pariisin perässä. Sielläkin jätehuolto ja roskisten kehittäminen liittyi ylikansoitukseen ja slummeista kannettuun huoleen.

Lee Jackson kertoo kirjassaan Dirty Old London (2014), että vuonna 1889 perustettu London County Council piti jätehuollon järjestämistä yhtenä tärkeimmistä tehtävistään.

Samana vuonna erikokoisia jäteastioita oli kaupungilla jo 18 000, ja niiden tyhjentäminen pyrittiin järjestämään kiinteiden aikataulujen mukaan. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi kehittyä roskien keräämistä, kuljetusta ja lajittelua koskeva lainsäädäntö.

Suurkaupungeilla oli suurkaupunkien ongelmat, mutta pienemmässäkin mittakaavassa ne olivat luonteeltaan samanlaisia.

Töttermanin töryt

Helsingin historiasta tiedetään, että esimerkiksi vuonna 1812 kaupungin viranomaiset tappelivat kauppias Peter Töttermanin jäteasioista. Tötterman oli koonnut tonttinsa viereen torille suuren jätekasan. Yksilön oikeudet ja julkinen valta, yksityinen elämänpiiri ja julkinen tila leikkasivat, ja se tapahtui jätekasan kohdalla.

Oiva Turpeinen kuvaa Suomen kunnallistekniikan historiassa, miten helsinkiläiset heittivät jätteensä ja roskansa pitkään Kluuvilahden matalaan veteen. Kesällä kuivaan aikaan sekä näky että haju oli mieleenpainuva. Näin ei voinut jatkaa Helsinginkään mittakaavassa. Lainsäädäntö ja järjestysvalta puuttuivat peliin.

Vuoden 1875 rakennusjärjestys velvoitti jokaisen helsinkiläisen talon kaivamaan tiiviin makkikuopan. Hieman myöhempi poliisijärjestys edellytti jätteen kuljetusta öisin kaatopaikalle suljetussa astiassa.

Jätteen keräämisen tynnyrijärjestelmä otettiin Helsingissä käyttöön vuonna 1904. Tynnyrit päätyivät rautateitse Malmille, missä oli pitkään pääkaupungin ainoa kaatopaikka.

Astiat siis suljettiin ja kuljetettiin pois öisin. Roskat ja niiden käsittely muuttui suljetusta järjestelmästä lähes salamenoksi, eräänlaiseksi modernin kaupunkirakenteen ”alitajunnaksi”. Tässä vaiheessa räsyäijien kovaäänisistä huudoista ja kierrätystavaran julkisesta kaupustelusta oltiin etäännytty jo kauas.

Pienet kaupungit seurasivat suurten esimerkkiä, ja vähitellen roska- ja jäteasiat tulivat Suomessakin valtakunnallisen lainsäädännön piiriin.

Kolmijako

Ainakin 1920-luvulta alkaen tuli tavaksi erottaa jätteet kolmeen eri ryhmään: ruokajätteet sioille, lannaksi tehtävä jäte ja romu.

Terveydenhoitojärjestys antoi esimerkkejä romusta: särkyneet talouskalut, loppuun kulutetut vaatteet, paperi, peltitavara, lasit, posliinit ja kumikalossit. Tällaiset tavarat olivat perinteisesti kuuluneet räsyäijien toimenkuvaan.

Kaatopaikka on suurten linjojen maastoa. Keskusjohtoisen yhteiskunnan kehityksen voi lukea jätehuollon historiasta, samoin julkisen vallan ja ihmisen yksityisyyden rajankäynnin.

Urban mining -ideologia näkee roskaa ja jätettä tuottavat kaupungit huomisen aarrekaivoksina. Jätteillä on markkinat.

Lisääntyvä huoli ympäristön tilasta on tehnyt pelin selväksi: jos elämä onkin tanssia, se tapahtuu roskiksen ympärillä.

Lue myös:

Juttu on julkaistu alun perin Tekniikan Historiassa 1/2019.

Osakkeet ovat olleet pitkällä aikavälillä parhaiten tuottanut omaisuusluokka. Ei ole ihme, että jo lähes puolet suomalaisista kotitalouksista sijoittaa osakkeisiin joko suoraan tai rahastojen kautta.

Yksi helpoimmista tavoista aloittaa osakesijoittaminen onkin juuri rahastojen kautta. Ostamalla rahastoa sijoittaja voi ostaa yksittäisen osakkeen sijasta laajemmin hajautettua osakepakettia.

Rahastoihin sijoittaminen onnistuu sijoituspalveluiden lisäksi näppärästi oman pankin kautta. Kasasimme Nordean, OP Pohjolan, Danske Bankin ja S-Pankin osakerahastoista rahastosalkut.

Sijoitusrahastot

Sijoitusrahastoissa voi olla pörssiin listattujen osakkeiden lisäksi muitakin omaisuuseriä, kuten kiinteistöjä, valtionlainoja tai listaamattomia yhtiöitä. Suosituimmat rahastot ovat kuitenkin juuri osakerahastoja.

Osakerahastot voi jakaa karkeasti kahteen kategoriaan: aktiivisesti hoidettuihin rahastoihin ja passiivisiin rahastoihin. Aktiivista rahastoa hoitaa salkunhoitaja, joka valitsee salkun osakkeet ja pyrkii voittamaan markkinaindeksin.

Passiiviset rahastot taas seuraavat vertailuindeksiään mahdollisimman tarkasti. Yksi tunnetuimmista indekseistä on viittäsataa suurinta Yhdysvaltojen pörssiin listattua yritystä seuraavaa S&P 500 -indeksi.

Passiivisten rahastojen kulut ovat lähes aina aktiivisesti hoidettuja rahastoja pienemmät, mutta indeksiä seuraamalla ei voi odottaa markkinoita suurempaa tuottoa.

Indeksisijoittamisesta on tullut äärimmäisen suosittua, sillä pitkällä aikavälillä suurin osa osakepoimijoista tai aktiivisesti hoidetuista rahastoista ei voita indeksin tuottoja.

Nordean ja OP:n rahastovalikoimissa indeksirahastoja riitti salkun täyttämiseen, Danske Bankin ja S-Pankin salkkuihin päätyi myös aktiivisesti hoidettuja rahastoja.

Nordean salkku

Nordealta perussalkkuun valikoituivat Maailma-, Eurooppa-, Suomi- ja USA Indeksi Select -rahastot. Kaikki rahastoista ovat passiivisia rahastoja, jotka sijoittavat vertailuindeksiensä mukaisesti.

Rahastot noudattavat Nordean vastuullisen sijoittamisen periaatteita, joten niiden kehitys saattaa poiketa vertailuindeksistä.

Esimerkiksi Nordean Maailma Indeksi -rahasto oli tuottanut kymmenessä vuodessa kumulatiivisesti 214,69 prosenttia, kun vertailuindeksi tuotti 222,03 prosenttia. Vastuullisuudesta joutui siis maksamaan.

Nordean Suomi-rahasto seuraa OMX Helsinki Benchmark Cap -indeksiä. Eurooppa-, USA- ja Maailma-rahastot taas seuraavat oman alueensa MSCI-indeksejä.

MSCI, entiseltä nimeltään Morgan Stanley Capital International, on yhdysvaltalainen finanssialan yhtiö, jonka osakeindeksit ovat hyvin tunnettuja.

Nordea on lanseerannut myös ”enhanced”-rahastoja, jotka ovat aktiivisesti hoidettuja indeksirahastoja. Ne seuraavat muuten vertailuindeksiään, mutta salkunhoitajat pyrkivät poissulkemaan rahastoista huonolaatuisia tai kalliita osakkeita.

OP:n salkku

Nordean tavoin myös OP tarjoaa asiakkailleen laajan valikoiman indeksirahastoja. Salkkuun valikoituivat OP-Amerikka-, OP-Eurooppa-, OP Suomi- ja OP-Maailma Indeksi -rahastot.

OP:n rahastosijoitukset kerryttävät bonuksia. Indeksirahastoista bonuksia kertyy 0,245 prosenttia.

OP-Suomi Indeksi -rahasto seuraa OMX Helsinki Benchmark Cap GI -indeksiä. Indeksi on painorajoitettu niin, että minkään yksittäisen osakkeen painoarvo ei voi nousta liian suureksi indeksissä.

OP:n muut indeksirahastot seuraavat oman alueensa MSCI ”screened” -indeksejä. Tämä tarkoittaa, että indekseissä on otettu huomioon kestävän kehityksen ESG-kriteerit.

Screened-indekseissä on suljettu pois yhtiöt, joiden liikevaihto on riippuvainen esimerkiksi tupakan tai siviiliaseiden tuotannosta. Lisäksi indeksi on sitoutunut pitämään hiili-intensiteettinsä 30 prosenttia yleistä markkinaindeksiä alhaisempana.

Sijoittajia näyttää kiinnostavan maailmarahastojen tarjoama suuri hajautus. OP:n Suomi Indeksi -rahastolla oli kesäkuun lopussa yhteensä 51 225 omistajaa, kun taas Maailma Indeksi -rahastolla oli jopa 164 398 omistajaa.

Danske Bankin salkku

Danske Bank tarjoaa asiakkailleen esimerkiksi Danske Invest USA Indeksi -rahaston, joka seuraa MSCI USA -indeksiä.

Danske Invest Europe Restricted, osuuslaji EUR -rahasto seuraa MSCI Europe Climate Change -indeksiä. Rahasto on listattu Tanskaan.

Danske Invest Global Index Restricted Class A-eur -rahasto seuraa MSCI World Climate Paris Aligned -indeksiä. Rahasto on listattu Luxemburgiin.

Dansken Eurooppa osake, Suomi osake ja Maailma osake -rahastot taas ovat aktiivisesti hoidettuja rahastoja. Danske Invest Maailma K -rahasto on suursijoittajille tarkoitettu rahasto, jonka minimimerkintä on 250 000 euroa.

Suomi-rahaston salkunhoitaja on Dansken Ville Kivipelto. Eurooppa-rahastoa hoitaa Goldman Sachsin Maarten Geerdink. Maailma-rahasto taas on lontoolaisen rahastoyhtiö Generation Investment Managementin hoidossa.

S-Pankin salkku

S-Pankki tarjoaa asiakkailleen kahta indeksirahastoa, joiden lisäksi salkkuun valikoitui kaksi aktiivisesti hoidettua rahastoa.

S-Pankki Passiivinen USA ESG -rahaston vertailuindeksinä käytetään dollarimääräistä Morningstar US Paris Aligned Benchmark Enhanced NR USD -tuottoindeksiä, joka on muunnettu rahaston perusvaluutaksi euroksi.

S-Pankki Passiivinen Eurooppa ESG -rahaston vertailuindeksi on Morningstar Developed Markets Europe Paris Aligned Benchmark Enhanced NR EUR -tuottoindeksi.

Molemmat indeksirahastot ovat kestävän kehityksen rahastoja, jotka poissulkevat rahastosta esimerkiksi sähköyhtiöt, joiden liikevaihdosta yli 10 prosenttia tulee hiilellä tuotetusta energiasta.

S-Pankki Ilmastotavoite Maailma Osake -rahasto sijoittaa maailmanlaajuisesti painottaen sijoituksia yhtiöihin, joilla on matala hiilijalanjälki.

S-Pankki Fenno Osake -rahasto on pääosin Suomeen sijoittava osakerahasto. Salkku on aktiivisesti hoidettu, ja sitä hoitaa Juha Varis. Rahasto kertoo sijoittavansa kaikenkokoisiin yrityksiin, eikä ennalta määrättyjä rajoja eri sektoreiden välillä ole.

Näin valitsimme

Valitsimme pankkien rahastosalkkuihin maailma-, Suomi-, Eurooppa- ja USA-rahastot. Danske Bankin ja S-Pankin kohdalla salkkuun päätyi myös aktiivisia rahastoja.

Alueellisista rahastoista saa hyvän maantieteellisen hajautuksen yhtä sijoitusinstrumenttia ostamalla. Helpoimman hajautuksen saa ostamalla pelkkää maailma-rahastoa.

Salkuista voi valita rahastoja sen mukaan, minkä alueen osakemarkkinoille hajautuksen haluaa. Kannattaa myös miettiä, millä painoarvolla mitäkin markkinaa haluaa salkussaan pitää. Maailma-rahastot sisältävät runsaasti Yhdysvaltoja ja Eurooppaa.

Passiivisissa rahastoissa yhtiöt on yleensä painotettu niiden markkina-arvon mukaan. Tämän vuoksi esimerkiksi Yhdysvaltoja tai maailmaa seuraavat rahastot ovat tällä hetkellä vahvasti tekoälypainotettuja.

Yleensä pankeilla on rahastoista sekä tuotto- että kasvuosuudet. Kasvuosuudessa rahaston saamat tuotot sijoitetaan automaattisesti takaisin rahastoon. Tuotto-osuus taas maksaa kerätyt tuotot ulos sijoittajalle. Valitsimme rahastosalkkuihin kasvuosuudet.

Kaikki pankit mahdollistavat kuukausisijoittamisen rahastoihin. Yleensä kuukausisijoittamisen kulut ovat kertasijoituksia pienemmät. Kuukausisijoittamisella saa myös ajallista hajautusta sijoituksille.

Juoksevien kulujen lisäksi rahastoja ostaessa tulee ottaa huomioon merkintä- ja lunastuskulut, jotka syntyvät rahasto-osuuksien ostamisesta tai myymisestä. Kulurakenteeseen vaikuttavat monet asiat, ja lopullinen kuluerä kannattaa tarkistaa omasta pankista.

”Kyllä tämä toimiala on rikki. Ahneus on vallalla ja siitä maksetaan kovaa hintaa. Pyöriä myydään jatkuvilla alekampanjoilla.”

Äänessä on polkupyöräalan konkari, yli 50 vuotta yrittäjänä toiminut Vesa Rauttu.

Järvenpäässä omaa Chebici -pyöräliikettään vetävä Rauttu on nähnyt alan nousut ja laskut vuosikymmenien aikana.

Viime vuodet ovat olleet yhtä myllerrystä. Korona, Ukrainan sota, työsuhdepyörät ja kuluttajien epävarmuus ovat iskeneet kovaa.

”Korona-aika oli sellaista, että tavaraa sai hyvin ja pyörien kysyntä oli vahvaa.”

”Nyt olen tietoisesti pudottanut yrityksen liikevaihtoa ja ihan vain siitä syystä, että pyöräalalla on sellainen hurlumhei -meno käynnissä. En täytä varastoja nyt”, Rauttu kertoo.

Chebicillä on varastossa noin 250-300 pyörää, kun normaalissa markkinatilanteessa niitä olisi tuplasti enemmän.

Kuluneesta kesästä Rauttu toteaa, että se on ollut ”ihan jees”.

”Olen ollut hyvin maltillisella mielellä liikkeellä jo useamman vuoden. Minulla on velaton yritys, enkä ota minkäänlaisia riskejä likviditeetissä. Tunnen hyvin paikallisen markkinan.”

Ahneus ajaa kasvamaan liian suureksi

Koronan tuoma kysyntäpiikki oli Rautun mukaan jäävuoren huippu suomalaisen pyöräkaupan vinoutumassa.

Hän arvelee, että kaiken taustalla on pyöräalan huono omanarvontunto ja ahneus, joka ajaa tekemään isompaa bisnestä kuin rahkeet riittävät.

”Me ostamme liikaa ollaksemme ikään kuin isompia. Siitä seuraa likviditeettipula ja jos myynti ei vedä, niin pyöriä on pakko myydä varastoista alella pois. Nythän niitä on myyty jo useita vuosia alle nettohintojen.”

”Pyörien sisäänostoja pitäisi passata ja ostaa vähemmän. Pitää muistaa, minkäkokoisessa maassa me toimimme. Markkina on pieni”, Rauttu sanoo.

Hän peräänkuuluttaa Suomeen Saksan-mallia, jossa pyörien vähittäiskauppias voi hankkia käteisellä tukkukaupasta juuri sen määrän myytävää tavaraa kuin tarvitsee ilman, että tehdas tai maahantuoja sanelee ehtoja.

”Käteinen tiskiin, niin saat pyörät itsellesi ja sitten voit myydä ne eteenpäin ilman muita sitoumuksia. Nyt tämä ei toimi tukkukaupassa. Pelimerkit ovat ihan sekaisin ja tämä on villi länsi.”

Myös työsuhdepyöräedun loppuminen jätti monelle toimijalle varastoon pyöriä, joita kaupataan nyt polkuhinnoilla. Rauttu arvelee, että erityisesti kalliimmat sähköpyörät ovat jääneet myymättä.

Omat rungot mittatilauksena

Helsinkiläinen Rauttu aloitti pyöräalalla jo 12- vuotiaana, kun hän pääsi paikalliseen pyöräliikkeeseen ja -korjaamoon töihin.

Tuolloin elettiin niukkoja aikoja, mikä opetti säästäväisyyttä myös nuorelle oppipojalle.

”Materiaalipula oli kova 50-luvun lopulla. Miestenpyöristä tehtiin naistenpyöriä ja niitä jouduttiin sahaamaan, hitsaamaan, hiomaan ja maalaamaan. Kun isoon vanteeseen tuli kuhmu, niin siitä tehtiin pienempi vanne.”

Ensimmäisen oman pyöräliikkeen Rauttu perusti juuri Helsinkiin, kunnes vuonna 1993 hän siirsi toimintansa Järvenpäähän.

Chebicin erikoisuus on täyden palvelun runkosuunnittelu. Rauttu piirtää ja teettää pyöränrungon asiakkaan mittojen mukaan.

”Minulla on Italiassa neljä yhteistyöverstasta, joista tilaan rungot. Materiaaleina ovat teräs, alumiini, hiilikuitu ja titaani. Asiakas voi valita haluamansa osasarjat ja kokoamme pyörän täällä.”

”Mittatilaukselle tehty pyörä on sentilleen oikea, eikä sinnepäin, kuten moni s-, m-, l- ja xl-mitoitettu pyörä”, Rauttu sanoo.

Chebici myös huoltaa pyöriä. Rautun prinsiippinä on huollon nopeus ja laatu. Varastossa on 3 000 nimikettä varaosia, jotta työt sujuvat ripeästi.

Järvenpääläisliikkeen myydyin pyörämalli on tällä hetkellä sora- eli gravelpyörä. Sähköpyörät ovat nousussa, vaikka työsuhde-etuuden poistuminen hidastikin kysyntää.

Rauttu toteaa, että Chebicin menestyksen taustalla on rehellinen työnteko ja järkevä hintataso.

”En halua lähteä mukaan näihin alemyynteihin. Se syövyttää tätä alaa. Kilpaillaan mieluummin palveluilla ja osaamisella.”

Jo 78-vuotias pyöräkaupan veteraani ei ole eläköitymässä, vaan aikoo jatkaa, koska ”tämä on niin kivaa”.