Suomalaisyhtiö suunnitteli 1990-luvulla päällystävänsä jopa neljäsosan Suomen teistä kierrätysmuovia sisältävällä asfaltilla, joka oli osoittautunut perinteistä kestävämmäksi. Vuosien ajan kaikki vaikutti lupaavalta eikä diplomi-insinööri Olli Pinomaan keksinnön laajamittaiselle käytölle näkynyt esteitä. Kunnes vuonna 1997 tapahtui jotain, mikä pysäytti etenemisen äkisti. Tekniikka&Talous selvitti, mitä oikein tapahtui.
Tekniikka&Talous julkaisee kesän ajanvietteeksi uudelleen kiinnostavimpia juttuja. Tämä artikkeli on julkaistu alun perin kesäkuussa 2026.
1990-luvun alussa Suomessa syntyi keksintö, jonka uskottiin mullistavan teiden päällystämisen. Sen piti tehdä asfaltoinnista sekä halvempaa että kestävämpää.
Helsinkiläinen eläkkeellä ollut diplomi-insinööri Olli Pinomaa oli saanut ajatuksen lisätä asfaltin valmistuksessa käytettävään bitumiin kotitalouksien lajittelematonta muovijätettä.
"Menetelmä on halpa. Jos laskemme jätemuovin hinnaksi pyöreän nollan, niin kustannuksia ei tule juurikaan lisää", Pinomaa kertoi Tekniikka&Talouden haastattelussa vuonna 1992.
Aluksi muoviseoksen osuus bitumista oli noin viisi prosenttia. Pinomaa piti mahdollisena jopa seitsemän prosentin pitoisuutta. VTT:n nastarengaskokeiden mukaan muoviasfaltti paransi tienpinnan kulutuskestävyyttä noin 20 prosenttia ja vähensi tienpinnan painaumia jopa yli 50 prosenttia.
Muoviasfalttia testattiin Valkeakoskella, Turussa ja Kangasalla. Rakennusyhtiö Lemminkäinen oli kokeiluihin tyytyväinen. Käytännössä ainoa ero tavalliseen asfalttiin oli yhtiön työmaapäällikön mukaan haju.
Valkeakoskella toiminut Suomen Muovikartonki alkoikin valmistaa asfaltissa käytettävää muoviseosta ja asetti kunnianhimoisen tavoitteen: jopa neljännes Suomen teistä voitaisiin päällystää uudella materiaalilla. Vuonna 1994 Patentti- ja rekisterihallitus myönsi Olli Pinomaalle keksinnöstä patentin.
Kiinnostus levisi myös ulkomaille. Vuonna 1997 Tekniikka&Talous kertoi, että menetelmä oli herättänyt huomiota Ruotsissa, Hollannissa ja Ranskassa ja se oli jo lisensoitu Ranskaan.
Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan.
Keksintö nousi uudelleen esiin
Olli Pinomaan keksintö nousi uudelleen esiin helmikuussa 2026, kun Tekniikka&Talous kirjoitti yhdysvaltalaisesta tutkimuksesta, jossa asfaltin joukkoon sekoitettiin 8–10 prosenttia kierrätysmuovia.
Moni lukija muisti, että samaa oli kokeiltu Suomessa jo 1990-luvulla. Heräsi kysymys: miksi lupaava suomalaisinnovaatio ei koskaan lyönyt läpi?
Olli Pinomaa kuoli 96-vuotiaana vuonna 2018. Hänen poikansa Simo Pinomaa muistaa isänsä monet keksinnöt hyvin. Niistä muoviasfaltti nousi merkittävimmäksi.
”Isä oli älyllisesti varsin vireä henkilö. Hän harrasti shakkia, matematiikkaa, kielten opiskelua ja tennistä. Keksinnöt olivat ennen muuta hänen älyllisen vireytensä tulosta.”
Ennen muoviasfalttia Olli Pinomaa kehitti värillistä asfalttia, mutta se osoittautui hauraaksi. Siitä piti saada vahvempaa.
”Tähän jätemuovi sopi hyvin. Ongelmana oli se, että jätemuovi ja bitumi eivät kiinnity toisiinsa”, Simo Pinomaa kertoo.
Ratkaisu löytyi paperiteollisuuden sivutuotteesta eli mäntypiestä, joka toimi sidosaineena. Keksintö noteerattiin myös kansainvälisesti asfalttialan julkaisuissa.
Lupaava alku
Vielä syksyllä 1997 muoviasfaltin tulevaisuus näytti valoisalta. Suomen Muovikartonki oli avannut saman vuoden heinäkuussa Keravalle uuden laitoksen. Myös tutkimustulokset olivat rohkaisevia.
”Nesteytetty muovi parantaa asfaltin kimmoisuutta sekä asfaltin helteen ja pakkasen kestävyyttä. Myös raskaan liikenteen aiheuttama urautuminen vähenee. Sen laajamittaiselle käytölle ei ole minkäänlaisia esteitä”, päällysteinsinööri Jorma Paananen Keski-Suomen Tiepiiristä arvioi tuolloin Tekniikka&Taloudessa.
Saman vuoden heinäkuun lopussa oli käynnistynyt laaja tutkimusprojekti, jota toteutettiin Tielaitoksen johdolla. Tämä tutkimus muutti kuitenkin tilanteen nopeasti.
Marraskuussa 1997 julkaistut tulokset olivat karuja. Helsingin Sanomien mukaan muoviasfalttia valmistavat työntekijät altistuivat bitumihuuruille ja pölyille jopa viisinkertaisesti tavalliseen asfalttiin verrattuna. Työntekijöiden kerrottiin kärsivän myös päänsärystä, silmien kirvelystä, kurkkukivusta ja hengitysvaikeuksista.
"Muoviasfaltin valmistusmenetelmä ei ole vielä valmis. Näin ei voida jatkaa. Kyse on työntekijöiden terveydestä", päällysteinsinööri Jorma Paananen totesi Helsingin Sanomille.
Hänen mukaansa myös työntekijöiden viesti oli selvä: muoviasfalttia ei haluttu tehdä.
Tutkimuksissa havaittiin, että muoviasfaltin valmistuksessa ilmaan vapautui bitumihuurujen ja pölyn lisäksi kloorifenoleja, pah-yhdisteitä ja voc-yhdisteitä. Pitoisuudet olivat selvästi korkeampia kuin tavallisessa asfaltissa, mutta ne jäivät silti työministeriön ohjearvojen alapuolelle.
Tutkimus, joka muutti kaiken
Olli Pinomaan toinen poika Janne Pinomaa pitää Tielaitoksen johdolla tehtyä tutkimusta käännekohtana. Hän kyseenalaistaa kuitenkin tutkimuksen olosuhteet.
”Mittaus tehtiin yli 30 asteen helteessä, eikä prosessikaan ollut vielä täysin kunnossa. Silloin erityisesti nousi epäilys, että tämän ei anneta menestyä. Jälkeenpäin olemme saaneet kuulla asfalttialan korruptiosta ja kartelleista”, Janne Pinomaa sanoo.
Olli Pinomaan lapset arvelevat, että taustalla saattoi olla myös toimialan dynamiikka.
”Suurilla kemian alan yrityksillä saattoi olla muita suunnitelmia jätemuovin ja mäntypien käytölle”, Simo Pinomaa pohtii.
Keksinnön tehnyt Olli Pinomaa itse suhtautui tilanteeseen rauhallisesti mutta pettyneenä.
”Kyllä hän oli asiasta harmistunut. Toisaalta hänen oma toimeentulonsa ei tästä ollut riippuvainen. Hän pystyi eläkeläisenä jatkamaan elämäänsä normaalisti”, Simo Pinomaa muistelee.
Toivo siitä, että keksintö saattoi vielä jonakin päivänä löytää käyttöä, eli ehkä vielä. Olli Pinomaa uusi vuosien ajan muoviasfaltille myönnetyn patentin, kunnes vuonna 2011 hän lopulta antoi sen raueta.
Kallis epäonnistuminen Mäkelänkadulla
Teknillisessä korkeakoulussa ja sittemmin Aalto-yliopistossa tutkijana ja opettajana pitkän uran tehnyt Jarkko Valtonen muistaa edelleen Olli Pinomaan keksinnön. Hän jäi eläkkeelle Aalto-yliopistosta vuonna 2015. Valtonen työskenteli 1990-luvulla TKK:n tielaboratoriossa.
”Olin TKK:n puolelta Olli Pinomaan apuna, kun muoviasfalttiin liittyviä tutkimuksia toteutettiin. Pidin esimerkiksi yhteyttä urakoisijoihin ja rakennuttajiin”, Valtonen kertoo.
Hänen mukaansa viimeinen muoviasfalttikokeilu tehtiin Helsingissä joskus 1990-luvun loppupuolella. Valtonen ei muista tarkkaa ajankohtaa, mutta todennäköisesti se tapahtui Tielaitoksen johdolla tehdyn suurta huomiota saaneen tutkimuksen julkistamisen jälkeen.
Tuolloin muoviasfalttia vedettiin Helsingissä vilkasliikenteiselle Mäkelänkadulle yhdelle pohjoiseen johtavalle kaistalle. Asfaltoitu alue ulottui aina Koskelantieltä Pohjolankadulle saakka.
”Asfaltointi tehtiin torstaina ja maanantaina se jyrsittiin pois, koska se oli mennyt säpäleiksi”, Valtonen muistelee.
Epäonnistuminen tuli kalliiksi ja söi nopeasti motivaation.
”Siinä katosi samalla kaikilta osapuolilta innostus, kun juuri vedetty asfaltti täytyi laittaa heti uusiksi.”
Haju, epäluulot ja menetetty mahdollisuus
Varmaa tietoa siitä, miksi asfaltti meni päivissä pilalle, ei ole. Valtosen kuulemien huhujen mukaan päällyste oli saatettu levittää tarkoituksella liian kylmänä, jolloin se ei sitoutunut kunnolla.
Vaikka kyse on huhupuheista, Valtonen ei yllättyisi, jos tarina pitäisi paikkansa.
”Se haju oli hirveä. Hyvin pistävä. En yhtään ihmettele, että työntekijät karsastivat sitä.”
Haju oli kuitenkin väliaikainen ja katosi, kun asfaltti kovettui.
Hän korostaa, että muoviasfaltilla oli selviä etuja. Sen deformaatiokestävyys oli selvästi parempi kuin perinteisellä asfaltilla. Käytännössä tämä tarkoittaa parempaa kykyä vastustaa tienpinnan painaumia esimerkiksi raskaiden ajoneuvojen kääntyessä.
Pinomaan patentti on sittemmin rauennut, ja keksintö on vapaasti hyödynnettävissä. Valtonen pitää mahdollisena, että muoviasfaltin 1990-luvun ongelmat voisivat olla ratkaistavissa nykyteknologialla.
”Keksinnöstä on pitkä aika. On kehitetty paljon uutta tekniikkaa. Voisi ajatella, että hajua ja päästöjä pystyttäisiin nykyään esimerkiksi suodattamaan.”
Myös Simo Pinomaa uskoo, että keksinnön ajoitus saattoi olla ratkaisevaa. Nykyisin jätemuoville etsitään kiertotaloudessa aktiivisesti uusia käyttökohteita.
”Jos keksintö olisi tehty myöhemmin, se ehkä ei olisi kaatunut. Hyvä että asia nostetaan uudelleen esille. Jospa se nyt lähtisi lentoon. Tässä pätee yleinen ja valitettava ilmiö: keksintö harvoin hyödyttää taloudellisesti tekijäänsä”, Simo Pinomaa sanoo.
