Lennätinvirkailija Daniel Johannes Wadén ryhtyi sivutoimisesti valmistamaan ja myymään puhelimia sekä rakentamaan sähköverkkoa Helsinkiin. Yhtiöt tunnetaan nykyään nimillä Helen ja Elisa.
Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran joulukuussa 2021.
Joulukuussa 1877 tapahtui Helsingissä kaksi merkittävää asiaa. Kaupungissa syttyi ensimmäisen kerran sähkövalo ja otettiin käyttöön ensimmäinen puhelinlinja.
Joulukuun 10. päivänä 1877 Suomen Valtion Rautateiden konepaja kokeili Suomessa ensimmäisen kerran sähkövalaistusta. Näytöksen järjestivät Keisarillisen Aleksanterin yliopiston fysiikan dosentti Selim Lemström ja saksalaislähtöinen, Pietarissa työskennellyt koneopin laitoksen johtaja Martin Wetzer.
Konepajalle sijoitettua 2,6 hevosvoiman eli vajaan 2 kilowatin dynamoa ruokki höyrykone. Lamppuna oli kaksi toisiaan lähelle asetettua hiilipuikkoa, joiden välille syntyi kirkas valokaari, ja valoa saattoi peiliheijastimella suunnata halutusti.
Valoteho oli 1200 kynttilää, noin 15 000 lumenia. Valotehon ilmaiseminen nyky-yksiköissä ei kuitenkaan ole helppoa eikä yksiselitteistä.
Viisi päivää Helsingin ensimmäisen sähkövalon syttymisen jälkeen metallitehtailija Johan Nissinen soitti Suomen ensimmäisen puhelun. Hän oli edellisenä kesänä tuonut Bell-yhtiön valmistaman puhelinparin Amerikasta. Johto yhdisti hänen konttori- ja myyntihuoneistonsa Annankadulla ja Eerikinkadulla.
”Puhelimia myytävänä”
Nissisen naapurissa Yrjönkadulla asunut valpas lennätinvirkailija Daniel Johannes Wadén tajusi heti keksintöjen arvon. Jo jouluaaton aattona Wadén julkaisi Helsingin Sanomissa ilmoituksen: Puhelimia myytävänä.
Wadénia ei haitannut, että ilmoituksen julkaisuhetkellä hänellä ei ollut vielä puhelinta edes itsellään. Hän sai omat laitteensa vasta joulun jälkeen.
Jo tammikuussa 1878 Wadén alkoi valmistaa magneettipuhelimia ja myydä sähkölaitteita – lennätinvirkailijana hänellä oli tähän tarvittavat taidot. Dan. Joh. Wadéns Elektriska Affär myi kaikkea sähköön liittyvää puhelimista, ovikelloista ja dynamoista soittokelloihin, palohälyttimiin ja ukkosenjohdattimiin. Yhtiö merkittiin kaupparekisteriin vasta 1880-luvun puolella, mutta yhtiön leimaan Wadén painoi puhelimen keksimisvuoden 1876. Tätä voinee pitää osoituksena hänen markkinointikyvystään, tai kuten nykyään sanottaisiin: brändinrakennuksesta.
Daniel Johannes Wadénin uskomaton elämäntarina kerrotaan Martti Häikiön kirjassa Wadén (Minerva 2021).
VR:n konepaja sytytti sähkövalon
Wadén seurasi tarkasti ensimmäisiä valaistuskokeiluja, joita Wetzer ja muutkin järjestivät useita. Sähkövalo ei kuitenkaan saanut aluksi suosiota. Kaarilamppujen valo oli pistävä eikä soveltunut sisävalaistukseen. Ulkonakaan sitä ei voinut käyttää, sillä Helsingin Kaasuvalaistusyhtiö oli vuonna 1860 saanut 40 vuodeksi yksinoikeuden ulkovalaistuksen järjestämiseen Helsingissä.
Tilanne muuttui, kun Edison tammikuussa 1880 sai patentin hehkulampulle.
Ensimmäiset lamput valaisivat 16 kynttilän eli noin 200 lumenin teholla. Nykyaikainen 40 watin hehkulamppu valaisee noin 500 lumenilla.
Jo maaliskuussa 1882 syttyi ensimmäinen pysyvä sähkövalaistus Tampereen puuvillatehtaalle. Plevnan salia valaisi 150 hehkulamppua, joille tuotti virtaa kaksi Edisonin Electric Light Companyn valmistamaa 110 voltin tasavirtadynamoa.
Valaistuksen järjesti tehtaan johtajan vanhin poika Carl von Nottbeck, joka oli työskennellyt Edisonin tehtaalla ja saanut hoitaakseen Edisonin yhtiön Itä-Euroopan edustuksen.
Helenin alku
Wadén innostui sähkövalosta vierailtuaan Wienin suuressa sähkönäyttelyssä elokuussa 1883. Kotiin palattuaan hän järjesti Kaivohuoneella valaistuskokeen, jossa hän valaisi ravintolan salin hehkulampuilla ja puiston neljällä Pilsenin kaarilampulla.
Vuoden lopulla hän anoi maistraatilta lupaa perustaakseen Helsinkiin sähkölaitoksen Grönqvistin taloon Pohjoisesplanadi 25–27:ään. Suunnitelmaan kuului sadan hevosvoiman eli noin 74 kilowatin höyrykone.
Sähköjohdot oli tarkoitus laskea kaupungin katuihin. Niitä varten kaivettaisiin maahan nelikulmaisia lankkukouruja noin 30 senttiä katuojasta kadun keskiosaan päin. Kourut peitettäisiin lankuilla, jotka jäisivät kadun pintaan. Risteyksissä, joissa liikenne aiheutti enemmän kulumaa, ne asennettaisiin rautaputkiin kiveyksen alle.
Maistraatti ei tiennyt, oliko sillä valtuuksia tällaiseen lupaan. Wadénin anomus hylättiin, mutta hän anoi lupaa vetää sähköjohdot katujen yli ja talojen seiniä pitkin talonomistajien luvalla, sillä sähköpylväitä kaduille ei haluttu.
Tähän maistraatilta heltisi lupa sen jälkeen, kun asiaan myöntyi kuvernööri G. von Alfthan, joka sai puoltavat lausunnot sekä kaupunginvaltuustolta että Helsingin yliopiston fysiikan professori August Sundellilta.
Jo ennen luvan saamista Wadén asennutti sähkövalot omaan asuntoonsa sekä kaksi lamppua Kiseleffin talon eteen.
Sähkölaitos sai toimiluvan 24. huhtikuuta 1884. Tätä pidetään Helsingin sähkölaitoksen eli nykyisen Helenin perustamispäivänä.
Laitos Grönqvistin talon piharakennuksessa käynnistyi 25. marraskuuta 1884. Kaikki sujui hyvin, ja talossa toimineet kirjakauppa, kangaskauppa ja sekatavaraliike saivat uuden valon. Suurena etuna pidettiin, ettei sähkövalo tuottanut jouluostosten aikaan yhtä kovaa kuumuutta kuin kaasuvalo.
Kannattavuusongelmia
Ensimmäisen ison asuintalon sähkövalaistuksen Wadén toteutti kauppaneuvos Dementjeffin rakennuttamaan taloon Katajanokan Rahapajankadulle 1885. Talossa oli oma höyrykone ja generaattori sataa sähkölamppua varten. Huoneissa oli 8 kynttilän kokolamppu, eteisissä 8 kynttilän puolilamppu ja salongeissa monilamppuinen kattokruunu.
Talosta tuli nähtävyys. Valot paloivat iltaisin elokuusta toukokuuhun. Sähköyhtiö omisti lamput, ja palaneen lampun tilalle vaihdettiin heti uusi.
Jo seuraavan vuoden lopussa Dementjeffin talon sähkön tuotanto lopetettiin kannattamattomana. Sähkövalon hinta oli kaasuvaloon verrattuna noin kaksinkertainen. Sähkö palasi taloon vasta vuosisadan vaihteessa.
Paikallisia sähkölaitoksia rakennettiin kuitenkin lisää. Wadén toimitti sähkövalaistuksen myös muun muassa Säätytalolle ja Helsingin telakalle. Hän sai myös kilpailijoita. Näitä olivat John Stenberg ja Fridolf Zetterman, myöhemmin myös viipurilainen Paul Wahl, Fritz Wilén ja Gottfrid Strömberg. Vuosisadan vaihteessa Helsingissä toimi noin 40 isompaa sähkövoimakeskusta, joista suurin osa toimitti sähköä vain omalle tontilleen.
Tasavirtataistelu: 1300 sähköteloitinta?
Sähkön alkuvuosia varjosti kilpailu tasavirran ja vaihtovirran välillä. Vaihtovirralla voitiin taloudellisesti siirtää sähköä suuria määriä ja pitkiä matkoja, mutta sitä pidettiin vaarallisena.
Yhdysvalloissa vaihtovirtaa edisti Nikola Tesla ja tasavirtaa puolsi Thomas Edison, joiden taistelu oli raakaa. Edison yritti osoittaa vaihtovirran vaarat jopa irvokkailla keinoilla ja järjesti näytöksiä, joissa hän tappoi eläimiä vaihtovirralla. Hän myös suositteli sähkötuolia teloitusvälineeksi, vaikka periaatteessa vastustikin kuolemanrangaistusta.
Sama taistelu käytiin Suomessa. Innokkain vaihtovirran puolustaja oli Paul Wahl. Wadén piti tasavirtaa turvallisempana ja varoitti, että vaihtovirtajohtojen joutuminen puhelinjohtojen läheisyyteen voisi muuttaa kaupungin 1300 puhelinta yhtä moneksi ”sähköteloittimeksi”.
Hän kuitenkin tajusi ajoissa, että vaihtovirta voittaisi kisan. Kesäkuussa 1890 Wadénin ja Wahlin sähkövalaistustoiminnot yhdistyivät. Wadén luopui sähkölaitoksestaan, mutta jatkoi yhä valaistusurakointia menestyksekkäästi. Fuusiossa syntyi Sähkökeskusvalaistus Osakeyhtiö Elektriska Centralbelysnings Aktiebolag.
Rukki kehräsi puhelinpajassa
Puhelintekniikka rymisteli Suomeen aluksi nopeasti, sillä kauppias Nissinen soitti puhelunsa vain vajaat kaksi vuotta sen jälkeen, kun Bell sai puhelimelleen patentin Yhdysvalloissa.
Jo vuodenvaihteessa 1878 Helsingissä oli neljä puhelimia myyvää liikettä. Yksi niistä oli Wadénin, joka yhä jatkoi työtään myös lennätinvirkailijana. Jo tammikuussa hän alkoi valmistaa puhelimia kotonaan. Tärkeänä apuna oli Wadénin vaimo ja hänen rukkinsa. Aina Wadén oli virkaäiti, joka työskenteli päivisin miehensä tavoin lennätinlaitoksella. Muina aikoina hän kehräsi lankaa, jolla puhelinten käämitykset ja johdot eristettiin.
Jo saman vuoden keväällä Wadén loi myyntiorganisaation, joka kattoi Helsingin lisäksi 16 kaupunkia. Agenteista suurin osa oli hänen tuttujaan lennätinvirkailijoita.
Syntyi valtava alkuinnostus, mutta pian myynti hiipui ja myyntiorganisaatio kuihtui. Uusi teknologia levisi samalla mallilla kuin tänäkin päivänä. Alun valtavaa innostusta, hypeä, seurasi pettymys ja hiljainen vaihe. Suurin syy pettymykseen oli, että ensimmäiset puhelinyhteydet olivat kahdenvälisiä. Tarvittiin vielä yksi osanen, ennen kuin myynti nousi: puhelinkeskus, joka yhdisti yksittäiset puhelimet verkoksi.
Leimasinnuijasta laatikoksi
Bellin puhelin oli yksinkertainen laite. Runko oli sorvattu puusta ja se näytti suunnilleen leimasinnuijalta, jollaisella amerikkalaiset merkitsivät voipaketteja. Luuri saikin nimen ”Butterstamp”.
”Leimasimen” varren sisällä oli puikkomainen magneetti, joka aluksi oli sähkömagneetti. Se korvattiin myöhemmin kestomagneetilla, jonka päässä oli eristetystä kuparilangasta lankarullan tapaan käämitty kela. Kelan päässä oli pienen ilmaraon eristämänä ohut metallikalvo, joka värähteli puheen tai sähköisen induktion tahdissa ja toimi sekä mikrofonina että kuulokkeena. Kelan molemmat päät yhdistettiin liitäntäruuveilla johtoihin, joka oli yhteydessä toiseen puhelinlaitteeseen. Mitään ulkoista virtalähdettä ei tarvittu.
Käyttö oli hankalaa, koska luuri oli kuulokemikrofoni, jota piti jatkuvasti siirtää korvalta suun eteen. Pian Bell-yhtiö ymmärsi lisätä puhelimeen toisenkin luurin, joka sijoitettiin seinäpuhelinten runkoon mikrofoniksi.
Äänen laatukin oli alussa kehno, mutta vuonna 1878 Edison keksi hiilimikrofonin, joka paransi tilannetta.
Yhtenäisen luurin, jossa sekä kuuloke että mikrofoni olivat samassa varressa, toi markkinoille Ericsson 1892.
Vuonna 1887 Wadén valmisti puhelimia Siltasaarenkadulle rakennetussa tehtaassaan. Tuotteiden esikuvana oli L.M.Ericssonin sarjatuotantomalli vuodelta 1882, mutta Wadén kehitti ja patentoi omia ratkaisujaan. Yksi hänen puhelimistaan sai pronssimitalin Pariisin maailmannäyttelyssä 1889.
Bellin puhelin oli yleisin Helsingissä, koko maan tasolla Ericsson oli yhtä yleinen. Wadénin puhelimet saavuttivat 1880-luvulla noin 10 prosentin markkinaosuuden.
Puhelinkoneessa oli soittomerkin lähettämistä varten induktori, jonka veiviä kiertämällä saatiin syntymään 70–90 voltin vaihtojännite, sekä kello, joka reagoi soittomerkkiin. Induktoria suojasi kotelo, jonka keskellä oli aukko ja aukossa puhumiseen tarkoitettu mikrofoni. Kotelon kansi toimi myös kirjoitusalustana muistiinpanojen tekemistä varten.
Induktorin alapuolella oli puhemuuntaja, joka muunsi mikrofonin muodostamat heikot signaalit sopivaan impedanssitasoon puhelinlinjalle siirrettäväksi. Mikrofonin tarvitseman energian tuotti paristo.
Ylimpänä puhelimessa oli ukkossuoja, jotta ukkosen linjalle aiheuttamat ylijännitteet pääsivät turvallisesti purkautumaan maahan.
Keisari piti puhelinta leluna
Wadén ryhtyi ensimmäisenä puuhaamaan Helsinkiin kaikki tilaajat yhdistävää puhelinverkkoa.
Philadelphiassa avattiin ensimmäinen 400 tilaajan käsivälitteinen keskus vuoden 1879 alussa. Tukholmassa toiminta alkoi kesällä 1880. Suomessa hidasteena oli tsaarin Venäjän byrokratia. Puhelimen pelättiin olevan lennättimen kilpailija. Lennätin oli Venäjällä valtion monopoli. Puhelinlaitoksen perustamisella oli neljä portinvartijaa: tarvittiin lupa kaupungin hallinnolta, senaatilta, kuvernööriltä ja vielä itse keisarilta.
Wadén oli taitava neuvottelija ja organisaattori, joka pyrki liiketoimissaan suureen mittakaavaan. Aluksi hän anoi lupaa suomalaisen kumppanin kanssa. Kun lupaa ei hellinnyt, hän teki uuden anomuksen kansainvälisen Bell-yhtiön kanssa, joka takasi uuden laitoksen rahoituksen ja toteutti toiminnan.
Kun lupaa ei voitu antaa ulkomaiselle yhtiölle, Wadén sai tammikuussa 1882 keisari Aleksanteri III:n päätöksellä Helsingin ensimmäisen puhelinlaitoksen toimiluvan yksin. Kerrotaan, että keisari tiesi lennättimen tärkeäksi sodankäynnin työkaluksi, mutta puhelinta hän piti leikkikaluna, joka voitiin hyvin antaa yksityisten käsiin.
Kun Helsingin ensimmäinen puhelinkeskus avattiin 6. kesäkuuta 1882, käytössä oli noin 50 puhelinnumeroa. Heinäkuun alussa tilaajia oli 136 ja vuoden lopussa 194.
Bell takasi uuden laitoksen rahoituksen ja toteutti toiminnan, mutta myi jo kesällä 1883 Wadénille yhtiön, josta tuli Helsingin Telefooniosakeyhtiö Helsingfors Telefon Aktiebolag.
Myöhemmin Wadén osti vielä entisen työtoverinsa ja pahimman kilpailijansa F. Zettermanin perustaman Helsingin Yleisen Puhelinosakeyhtiön. Tästä fuusiosta syntyi Helsingin Puhelinyhdistys, nykyinen Elisa Oyj, joka aloitti toimintansa kesäkuussa 1889.
Vääntö Venäjän kanssa
Kun puhelinyhteydet kasvoivat useiden kilometrien mittaisiksi, Venäjän sisäministeriö heräsi puhelimen strategiseen merkitykseen. Ministeriö vaati pitkien linjojen purkamista ja esitti, ettei linjoja saanut rakentaa ilman sen lupaa.
Puhelinlinjoista ei kuitenkaan ollut mitään säädöksiä Venäjän laissa. Suomen senaatti ilmoitti venäläisille, ettei kiellolle ollut perustetta. Puhelinta ei liitetty Venäjän sisäministeriön alaiseen lennätinhallintoon.
Venäjällä hallitus pidätti puhelintoimialan valtiolle vain kuukausi tämän päätöksen jälkeen.
Puhelinlaitos säilyi Suomen senaatin määräysvallassa senkin jälkeen, kun Suomen posti 1890 liitettiin Venäjän valtion postiin.
Vuonna 1894 perustettiin kaukopuhelinyhtiö Södra Finlands Interurbana Telefonaktiebolag, joka yhdisti eri kaupunkien puhelinverkot keskenään. Tässäkin yhtiössä Wadén oli johtavana voimana vielä pitkään.
Lähteet:
Martti Häikiö: Wadén, Minerva 2021
Ismo Lindell: Sähkön pitkä historia, Otatieto 2009
Lue myös:
