Koronan jälkeen ei odottanutkaan iloinen 20-luku. Tuli sota, energiapula, inflaatio ja ilmaston lämpenemisen lävähtäminen konkretiana kasvoille. Ei tällaista cocktailia voi edes keksiä. Tuntuu, että menemme yhteisellä reittilennolla kohti hyvin synkkää tulevaisuutta, halusimme sitä tai emme.
En ole yksin ahdistukseni kanssa. Elokuussa julkaistun Suomalaisten pelot ja haaveet -tutkimuksen reilusta 2 000 vastaajasta yli puolet kertoi maailmankuvansa muuttuneen erittäin tai melko paljon viimeisen kahden vuoden aikana. Tulevaisuus tuntuu epävarmalta ja hallitsemattomalta, mikä purkautuu etenkin nuorilla ahdistuksena ja kyynisyytenä. On vaikeaa keskittyä töihin, keksiä uutta tai suunnitella tulevaisuutta, kun elämän peruspalaset tutisevat.
Ei ihme, että nykyhetki ahdistaa sukupolveani. Läpi 2000-luvun alun maailma tuntui suhteellisen vakaalta ja turvalliselta paikalta, jossa vuosi toisensa jälkeen oli enemmän koettavaa, enemmän ostettavaa, enemmän nähtävää. Sodat olivat kaukana, viikonloppumatkat arkea ja vaatteet halpoja. Onnistuimme vain muutamassa vuosikymmenessä luomaan jonkinlaisen kummallisen homo exaggeratecsen, ihmisen, jolle kohtuuden, markkinatalouden tai luonnon kantokyvyn perussäännöt eivät enää päteneet.
Ehkäpä juuri siksi nyt kaikkialla näkyvä pelotteleva uutisointi nousevista hinnoista, ilmastonmuutoksen vaatimista kulutuksen pienennystalkoista ja inflaatiosta tuntuu synkkenevältä kaaokselta. Tosiasiassa se, mitä ehkä kaipaisimme näiden kirkuvien otsikoiden äärellä, olisi muistutus siitä, ettei entinen elämämme ollut normaalia nähnytkään. Lainasta kuuluu maksaa korkoa. Turhan autoilun kuuluu tuntua kukkarossa. Ihminen sotii, on aina sotinut, kuinka järjetöntä se onkin. Lämmittämällä ilmastoa, no, ilmasto lämpenee.
Nykykehitys tuntuu todella luonnolliselta laittamalla se tämän hetken kontekstiin. Tätä elämä on aina ollut, sivilisaatioiden rakentamista ja sitten niiden tuhoamista: kokonaisuutena katsoen kuitenkin eteenpäin menemistä – vaikkakin liian usein virheiden kautta. Tämän pitäminen mielessä ylläpitää ainakin itselläni jaksamista ponnistella epävarmankin tulevaisuuden eteen.
Saattaa olla, että ylenpalttisen kulutuksen ja talouden kasvun päivät ovat ainakin hetkellisesti takana päin, mutta ehkäpä taloudellisten mahdollisuuksien kasvu ei koskaan ollutkaan se mittari, jolla sivilisaatiomme eteenpäin menoa olisi edes kuulunut mitata. Entä jos vääjäämättömänä edessä häämöttävän muutoksen jälkeen saammekin tilalle jotain parempaa?
Kirjoittaja on entinen teekkarijärjestöjyrä, joka työskentelee nykyisin lääketeollisuudessa.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin kolumnina TEK-lehdessä 4/2022.
Lue myös: Maria Kultasen kolumni Intohimona työ? Ei kiitos.