Kello tulee iltayhdeksän ja viilaan vielä tarjousta, koska muuten minua hävettää esitellä tuotostani toimitusjohtajalle. Kun vihdoin pääsen nukkumaan, muistan, että taulut ovat vieläkin ripustamatta seinälle. Havahdun sähköpostin kilahdukseen, enkä malta olla tarkistamatta, liittyykö se tähän tarjoukseen. En saa unta, kun mietin taulukoukkuja ja tekemättömiä töitä.
Sitten kun minusta tuntuu, että olen saanut suorittamisesta tarpeekseni, uupumukseni palkitaankin palkankorotuksella. Koen velvollisuudeksi tehdä kahta enemmän töitä lunastaakseni luottamuksen, ainakin tämän kuukauden. Sen jälkeen helpottaa, kun saamme tarjouksen jätettyä. Paitsi jos teen liian hyvää työtä, voitamme tarjouskisan ja palkintona on vielä enemmän töitä.
Tähän jo peruskoulu on meitä kasvattanut: tavoittelemaan kymppejä, jotka palkitaan stipendeillä, jotta meistä tulisi tunnollisia yhteiskunnan rattaita. Ihminen jalosti koiran omaksi kuvakseen. Vahvistamme tottelevaista käytöstä erilaisin herkkupaloin ja mitalein. Johtajan tittelin toivossa jaksan tehdä lukuisia temppuja. Selviytymisvaisto ajaa minua tekemään itsestäni tärkeän ja minun on todisteltava olevani keskivertoa parempi.
Vaikka palkintona hyvästä työstä on vain lisää töitä, minun on pakko olla ahkera. Muuten joku muu tekee minunkin työt, minulta jää bonukset saamatta ja Porsche ostamatta. Miten saisin niin hyvän itsetunnon, että voisin ajaa onnellisena töihin Skodalla ja parkkeerata kollegojen Mersun ja Corveten väliin? Ylemmän keskiluokan kulkupeli on enemmänkin kulttuurimme asettama tavoite, ei sisältä päin kumpuava tarve.
Jos pääsisin projektipäälliköksi viidensadan miljoonan euron projektiin, sitten voisin olla tyytyväinen itseeni. Ainakin seuraavat puoli vuotta. Mutta mitä sen jälkeen? Alan verrata itseäni Talouselämän sivujen ylemmän luokan onnistujiin, jotka ovat saaneet hallituspaikan suuresta pörssiyhtiöstä, kirjoittaneet menestyskirjan tai myyneet yrityksensä miljoonilla. Lopussa ei siinnä mitään ultimaattista palkintoa, jonka saa, kun elämän on suorittanut menestyksekkäästi läpi.
Kiireen keskellä toivon, kunpa puhelin ei soisi, koska se tietää vain lisää töitä. Sitten kun kukaan ei soitakaan, tunnen olevani tarpeeton ja pelkään alisuorittavani. Minulle tuo iloa asioiden hoitaminen. Kun saan olla hyödyksi, koen, että minulla on paikkani yhteiskunnassa. Elämälläni on jokin tarkoitus, kun saan maksaa veroja ja asuntolainaa. Illuusiossa, jossa saavutuksemme määrittävät meidän ihmisarvomme, kaikkein kirkkain mitali on burnout.
Kirjoitus on julkaistu alunperin TEK-lehdessä 4/2021.
