Suomen pitäisi korkeakouluttaa 60% nuorista aikuisistaan, linjataan piakkoin valmistuvassa korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visiossa 2040. TEK kannattaa tätä tavoitetta ja on jo aiemmin päätynyt samaan lukuun kestävän kasvun tavoitteissaan.
Tarkka prosentti ei liene kenenkään mielestä olennaisin osa tätä koulutus- ja työllisyyspoliittista tavoitetta. Se saattaa kuitenkin kuulostaa oudolta nykyistä matalasuhdannetta vasten tarkasteltuna, varsinkin työllisyystilanteen osalta. Miksi TEK sitten on kannattanut ja edelleen kannattaa tätä?
Vastaus on pitkä ja monipolvinen, mutta kokeillaan.
Miksi tarvitaan lisää korkeakoulutettuja?
Kasvun perusresepti on oikeastaan aika yksinkertainen. Talouskasvu perustuu tuottavuuden kasvuun. Yksi tuottavuuden keskeinen edellytys on osaaminen. Se vaatii toki myös riittäviä resursseja ja viisasta regulaatiota, mutta lienee selvää, että tuottavuuden parantaminen vaatii myös osaamistason nostoa. Osaaminen ei ole sama asia kuin korkeakoulututkinto, mutta tutkinto on varsin toimiva mittari osaamiselle väestötasolla. Siispä lisää korkeakoulutettuja ihmisiä.
Tämä tarkoittaa suurempaa jalostusarvoa, korkeatasoisempia tuotteita, parempia edellytyksiä vientiteollisuudelle. Yritysten menestys muuntuu suuremmiksi verotuloiksi, joilla pystytään pitämään väestöltään vanhenevan Suomen hyvinvointia yllä. Valtiontalouden kannalta tulopuolen kasvattaminen on aivan keskeistä, menot kyllä kasvavat yrittämättäkin.
Nykyinen ongelmamme juontaa siitä, että 2000-luvun alussa Suomessa tehtiin päätöksiä koulutusmääristä. Silloinen ajattelu nojasi laatuun, osin varmaankin samoihin aikoihin julkistettujen erinomaisten oppimistulosten myötä. Suomi panosti laatuun, ei määrään. Kyllä meidän maailman parhaat koululaisemme hoitavat homman kotiin! Sitä paitsi Suomi oli koulutustasomittareilla OECD-maiden kärjessä.
PISA-päissään tehtyjen päätösten seurauksiin havahduttiin vuosikymmentä myöhemmin. Osaamistasomme rapautuu! Mittarina käytettiin ja edelleen käytetään nuorten korkeakoulutettujen aikuisten osuutta koko väestökohortista. Suomen luku on tätä kirjoittaessa noin 38%. Moni sellainen maa, johon mielellämme itseämme vertaisimme, huitelee jo reippaasti yli 50%:ssa, jopa yli 60%:n.
Viimeisten kymmenen vuoden aikana on tehty määrätietoisia ja reippaita politiikkatoimia koulutustason nostamiseksi hieman. Tämä on näkynyt varsinkin tekniikan alalla ja ict-alalla, koska näiden alojen työvoimatarpeen ennakoidaan kasvavan esimerkiksi vihreän siirtymän, energiamurroksen ja muiden megatrendien myötä. Kokonaisuudessaan koulutusmäärien lisääminen on kuitenkin ollut aika maltillista tarpeeseen ja kiireeseen nähden. Suunta on toki oikea.
Lähdemme surullisen pitkältä takamatkalta muihin nähden. Vaikka en itse hirveästi pidä kilpailun ja vertailun korostamisesta, koulutustason suhteen se on kuitenkin järkevää. Trendi on niin selvä: käytännössä kaikki maat, joiden joukkoon haluaisimme noin yleisesti kuulua, ovat tosiaan reippaasti nostaneet koulutustasoaan. Yllä kuvatut johtopäätökset on tehty jo parikymmentä vuotta sitten.
Voimme toki todeta, että muut haaskaavat resurssejaan tarpeettomaan korkeakoulutukseen ja olemme yksin oikeassa. Kuinka todennäköisenä pidämme tätä?
Mutta TEK on ammattiliitto, eikö sen pitäisi valvoa jäsentensä etua?
Vastaus on selvä: totta kai. Mutta pitääkö TEKin yhteiskunnallisen vaikuttamisen alkaa ja loppua jäsenten etuun?
Tähän mennessä TEK on halunnut huomioida toiminnassaan myös yhteiskunnallisen edun. Yksiulotteisen suhtautumisen sijaan on otettu laajakatseisempi, vastuullisempi linja. Tämä myös helpottaa huomattavasti toimintaa sidosryhmien ja päättäjien kanssa ja siten edistää TEKin asiaa yhteiskunnassa. Toisenlaisiakin linjoja on ammattiliitoilta nähty, mutta tämä on ollut meidän linjamme.
Toisaalta kysymys on siitä, mikä on jäsenten etu. Palkoista ja työllisyydestähän toki on kyse. Jos ajatellaan työmarkkinoita staattisena, niin tiettyä määrää työpaikkoja on jakamassa tietty määrä osaajia. Palkat sitten määräytyvät markkinoilla. Tällöin on tietenkin osaajien kannalta otollista, että markkinalle ei tule lisää porukkaa heikentämään palkkoja.
Työmarkkinat kuitenkin muuttuvat ja muovautuvat ajassa. Tällä hetkellä eletään jonkinnäköistä laskusuhdannetta, mikä valitettavasti näkyy tekkiläisten työllisyydessä erityisesti nuorilla.
Puhe oli kuitenkin koulutusmääristä. Koulutuksen suhteen on syytä huomioida, että sen vaikutuksia tulee arvioida pitkällä aikavälillä. Eläköitymisikien kasvaessa tyypillisen tekkiläisen työura tutkinnon suorittamisen jälkeen alkaa olla lähempänä 45 vuotta. Korkeakoulutuksen vaikuttavuus on siis karkeasti puolisen vuosisataa.
Tämä aiheuttaa parikin hankaluutta. Ensinnäkin koulutusmäärien päättäminen tämänhetkisen työllisyystilanteen mukaan on sanalla sanoen epäilyttävää.
Kuvitellaan diplomi-insinööri, 56. Hän on valmistunut 25-vuotiaana, sanotaan vuonna 1991. Opinnot alkoivat suurin piirtein vuonna 1985. Lasketaan tähän muutama vuosi lisää, koulutusmääriä kun ei päätetä valintakokeita edeltävällä viikolla.
Esimerkkimme dippainssillä on vielä hyvinkin 10+ vuotta työuraa jäljellä. Koulutusmäärien kannalta hänen työllisyysvaikutuksensa on arvioitu 1980-luvun alussa. Kekkonen oli presidentti, lyijytön bensa kohtuullisen uusi juttu ja Nokia otti ensimmäisiä askeliaan NMT-tekniikan parissa. Tuon hetken ja nykypäivän väliin mahtuu jokunen ennalta arvaamaton teknologinen käänne ja työmarkkinoiden mannerlaattojen järähtely.
Kaikkea tuskin osattiin tuolloin 80-luvun alussa ennustaa.
Toinen hankaluus on juuri se, että meillä ei ole kristallipalloa. Emme voi tietää varmasti ja tarkasti, millainen tarve tekniikan alan osaajille on vaikkapa vuonna 2062, kun nyt valmistuvat ovat äsken kuvatun DI-kollegansa tilanteessa. Tämän hetkisen työllisyystilanteen perusteella emme voi hirveästi sanoa, mutta meillä ei myöskään ole riittävän tanakkaa datapohjaa tarkkoihin arvoihin pitkällä aikavälillä.
Miksi sitten tällainen optimismi? No, teknologinen kehitys näyttäisi menevän siihen suuntaan, että tekniikkaa on yhä enemmän kaikkialla ympärillämme. Tarvitaan siis yhä enemmän tekniikan osaajia. Vihreää siirtymää on hyvä suunnitella kokoushuoneissa, mutta tekninen toteutus jää arvatkaas kenen harteille toteuttaa. Automatisoinnilla päästään pitkälle, mutta tarvitaan myös niitä aivot-käsipari-yhdistelmiä.
Lisäksi on syytä uskoa tekniikan yliopistokoulutuksen kykyyn muuttaa maailmaa. Tekkiläiset eivät vain täytä yhtä, standardoitua DI:n tai FM:n kokoista henkilötyövuosi-lokeroa työmarkkinoilla. Jäsenemme ovat keskeisessä roolissa kehittämässä ja ottamassa käyttöön teknologioita, joista riippuu tuleva kasvu. Tekkiläinen keksii uutta, parantaa vanhaa ja ylipäätään parantaa tuottavuutta työpaikallaan, sekä yrityksissä että julkisella sektorilla. Nimenomaan STEM-koulutettujen vaikuttavuutta tuottavuuteen on tutkinut esimerkiksi Mika Maliranta.
Varmuutta ei siis voida saavuttaa, mutta optimismille vaikuttaisi olevan ihan hyviä perusteita.
Yksi vaihtoehto on lähestyä tätä haastetta vaihtoehtoiskustannusten kautta. Kuten todettu, voimme nyt katsoa taakse päin 2000-luvun alkuun ja todeta, että valinnat eivät olleet kovin onnistuneita. Niiden kanssa eletään nyt.
Kun katsomme vuonna 2050 taakse päin tähän hetkeen, mitä näemme? Olemmeko investoineet inhimilliseen pääomaan, mahdollistaneet innovaatioita ja tuottavuuden kasvua, auttaneet luomaan työpaikkoja ja hyvän kierteen talouskasvulle?
Toivottavasti. Pahoin pelkään, että himmailusta seuraa tulevaisuus, joka tiivistyy vanhaan karjalaiseen tokaisuun: ”Vintillä ois leipää, vaan ku lapset söi portaat.”
Eikö TEK ole vastustanut koulutusmäärien lisäämistä?
Suomi tarvitsee lisää osaavaa, korkeakoulutettua työvoimaa. Ei ole kuitenkaan samantekevää, missä nämä uudet osaajat koulutetaan.
Tekniikan akateemiset ovat yliopistokoulutettuja, oman alansa kovan luokan asiantuntijoita. He tuovat merkittävää lisäarvoa työpaikkansa lisäksi myös asuinpaikkakunnalleen. Ei siis ihme, että Suomen eri kolkissa heidät toivotetaan ilolla tervetulleeksi. Erityisen näppärää tietysti on, jos diplomi-insinöörit ja muut tekkiläiset osaajat koulutetaan paikan päällä: on selvästi helpompaa houkutella ihminen jäämään, jos häntä ei tarvitse erikseen houkutella paikalle.
Tämä on huomattu jo aikaa sitten eri puolilla Suomea. Viime hallituskaudella poliittiset tuulahdukset olivat sopivia ja erityisesti tekniikan koulutusta laajennettiin uusiin yliopistoihin. Koulutusvastuita myönnettiin useammalla eri kierroksella niin, että nykyisin teekkarikulttuuri elähdyttää selvästi useampaa paikkakuntaa kuin vielä vuosikymmenen alussa.
Käytännössä helpompaa on listata yliopistot, joissa ei puurra tekkiläisiä opiskelijoista. Lapin yliopisto, Svenska Handelshögskolan ja Taideyliopisto eivät vielä myönnä tekniikan tai luonnontieteen alan tutkintoja.
TEK ei varsinaisesti tykännyt tästä. Yksinkertainen syy tähän on, että tietyn alan tekniikan koulutus ja tutkimus vaatisi rinnalleen useampia tekniikan aloja. Lähialat tukevat koulutuksen ja tutkimuksen kehitystä monella tapaa. Resurssien hajauttaminen syö tehokkuutta, mikä vaikeuttaa korkean laadun saavuttamista, niin koulutuksen kuin tutkimuksen saralla.
