Pilliurut tai kirkkourut ovat yksi mahtavimmista ja monimutkaisimmista ihmisen keksimistä laitteista. Monien mielestä se on myös soittimien kuningas.
Juttu on julkaistu alun perin Tekniikan Historiassa 5/2020.
Mahtava soitin syntyi hellenistisessä Ptolemaiosten Egyptissä noin 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua vesiurkuna. Sen keksijänä pidetty Ktesibios oli parturista insinööriksi kääntynyt mies Aleksandriassa.
Ktesibioksen urkupillien ilmanpaine saatiin aikaan mäntäpumpulla, myöhemmissä vesiuruissa palkeilla.
Urkujen yhdistetty vesi-ilmasäiliö toimi pumppaamisesta aiheutuvan vaihtelevan paineen tasaajana, jotta soinnista saatiin jatkuvaa, legatoa.
Keksijässä oli fyysikonkin vikaa, ja hänen väitetään sommitelleen jopa paineilmaa hyödyntävää tykkiä. Ktesibios paranteli myös silloin jo hyvin vanhaa vesikelloa, kreikankielessä klepsydraa eli vesivarasta.
Tämä veden valumisen energiaa hyödyntävä ajanmittaaja säilyi tärkeimpänä kellolaitteena aina hollantilaisen Christiaan Huygensin vuonna 1656 kehittämän heilurikellon tuloon saakka.
Jotkut vievät urkujen evoluution alkua jopa panhuiluun, egyptiläiseen säkkipilliin 1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua, ja jopa tuhansia vuosia sitten Kiinassa kehitettyyn suuharppuun saakka.
Aikaa myöten vesiuruista muodostui tärkeä kansansoitin Kreikassa, ja paljossa Kreikan menoa ihaillut Rooman ylimystö otti soittimen käyttöön hovimenoissaan. Pian niitä kuultiin amfiteattereissa ja gladiaattorien taisteluissa ynnä muissa mahtivaltion huveissa.
Mahtavan Rooman hajottua kahtia ja viimeistään Länsi-Rooman 400-luvulla jälkeen ajanlaskun alun sortuessa alkoivat urut soida Bysantissa, Itä-Roomassa. Niitä alettiin kuulla kirkoissa keisareiden ylellisissä kunnianosoituksissa.
Bysantin hallitsija Konstantinus V lahjoitti vuonna 757 urut frankkien kuninkaalle, Pipin Pienelle. Tämä oli kuuluisamman Kaarle Suuri -poikansa lailla mahtava hallitsija, ja heitä pidetään eurooppalaisen keisarivallan alkuunpanijoina.
Pipinin urut sijoitettiin Pariisin lähelle Compiegneen, uuteen Saint-Corneillen luostarikirkkoon.
Näistä ajoista lähtien urkuja sovellettiin virkaan vihittävien piispojenkin juhlistamiseen. Näin urut olivat tulleet osaksi kristillistä jumalanpalvelusta.
Pipinin pillistöä taas pidetään länsieurooppalaisten urkujen kantaäitinä. Soittimen ilmanpaine tuotettiin veden sijasta höyrynpaineella; höyrylaitos oli sijoitettu urkujen alle. Siihen saakka urut olivat tuntematon laitos koko Ranskassa.
Vesiurut ovat seuraajiensa tavoin tavattoman monimutkainen konstruktio, eikä kaikkien historiallisten vesiurkujen rakennetta ymmärretä loppuun saakka edelleenkään.
Ennen puhelinverkkoja suuret urut olivat mutkikkaimpia ihmisen ylipäätään laatimia vempeleitä koko maailmassa.
900-luvun merkittävimmät urut nousivat Winchesterin tuomiokirkkoon Englannissa. 400 pillin ja 40 koskettimen hallinta vaati kahta urkuria. Ilmanpaineen tuotti 26 paljetta, joita survoi 70 miestä hiki hatussa.
Keskiajan lopulla urkujen ominaispiirteissä alkoi ilmetä alueellisia, kansallisia ja uskonnollisuuden eroja ilmentäviä erovaisuuksia. Etelä-Euroopassa Italia ja Espanja kehittivät omat koulukuntansa, samoin Englanti.
Saksa ja Ranska sekä Alankomaat päätyivät omiin suuntiinsa, ja 1300-luvulla urut levisivät ympäri Eurooppaa, pääasiassa suurten kaupunkien ja luostarikirkkojen tiloissa.
Saman vuosisadan mittaan soitin koki merkittäviä parannuksia. Ilmalaatikoiden avulla voitiin erottaa eri pillirivejä toisistaan, jolloin saatiin eri tavoin soivia äänikertoja.
Jalkio ja useamman sormion soveltaminen tulivat käyttöön 1400-luvulla. Ääniala kasvoi ja monipuolistui kun mukaan tulivat huilu- ja kieliäänikerrat.
Italialainen säveltäjä ja urkuri Girolamo Diruta sanoi joskus 1600-luvun alussa: ”Mikään muu soitin koko maan päällä ei kykene sillä tavoin ilmentämään pyhien enkelien suloista harmoniaa ja laulua Jumalan kunnaiksi kuin urut.”
Kaikesta huolimatta urut hyväksyttiin läntisessä Euroopassa virallisesti ainoaksi jumalanpalvelussoittimeksi vasta vuoden 1287 Milanon kirkolliskokouksessa. Kirkkoisät yrittivät pitää kiinni laulun asemasta ainoana säädyllisenä sakraalimusiikkina.
Vanhin säilynyt kosketinsoitinurkumusiikkia sisältävä sävellyskokoelma on Codex Faenza 1400-luvulta.
Suomi ja Skandinavia liikkuivat kehityksessä ennen muuta Pohjois-Saksan kehityksen mukana.
On epäselvää, milloin ja mihin Suomen kamaran ensimmäiset urut ilmestyivät. Turun tuomiokirkossa on saattanut olla urut 1300-luvulla, mutta ne todennäköisesti tuhoutuivat kaupungin tulipalossa 1400-luvun alussa. Uudet hankittiin luultavasti saman vuosisadan lopussa, mutta taas paloi.
Seuraava varmaksi tiedetty yritys oli 1570-luvulla, mutta musiikillista riemua kesti vain parikymmentä vuotta. Vuonna 1629 hankittiinkin Ruotsista hiukan mobiilimpi ratkaisu eli urkupositiivi. Sitten taas vuonna 1652 saatiin oikeat urut ja kas vain – kaikki paloi taas poroksi 1680-luvulla.
Seuraavat pillit kirkko sai kahden positiivin muodossa, ja ne soivat 1700-luvun alun isoonvihaan saakka.
Perimätieto kertoo, että vanhin meille asti säilynyt urkusoitin, Nauvon positiivi, olisi ollut alun perin Naantalin Birgittalaisluostarissa, joka sammahti 1590-luvulla. Tuo soitin on nykyään Kansallismuseossa tehtyään mutkan Dragsfjärdin kautta.
Turun vanavedessä rannikkoseutujen suurimmat kirkot saivat urkuja 1600-luvulla. Helsingin pienessä puukirkossa oli vuodesta 1639 alkaen piskuinen positiivi vain palaakseen heti miten. Hätiin tuli joukko porvareita, ja tilalle saatiin oikeat urut.
Porvoon tuomiokirkossa ovat urut soineet ainakin vuodesta 1650. Vuosisadan aikana soitin löytyi yhteensä 15 kirkosta, mutta kahta soitinta lukuun ottamatta suurin osa niistä tuhoutui suuren Pohjan sodan ja isonvihan seurauksena. Samalla Ruotsi lopahti suurvaltana.
Kuin kakun ylimpänä koristeena lentopommi tuhosi vuonna 1941 toisen noista säästyneistä soittimista eli vuoden 1671 Sauvon urut, jotka oli aiemmin siirretty Turun linnan kirkkoon.
Isonvihan vaivojen laannuttua päästiin kirkollista musiikkielämääkin edistämään, mutta ainainen puukaupunkien riesa – tuli – tuhosi sekä Oulun varsin suuret että Turun tuomiokirkon vielä tuplasti suuremmat (32 äänikertaa) urut 1800-luvulla.
Näiden sekä monien muiden 1700-luvun soitinten mestareina häärivät ruotsalaiset urkusepät.
Vanhimmat edelleen Suomessa soivat urut löytyvät Munsalan kirkosta (nykyisin osa Uusikaarlepyyn kaupunkia). Ne on alun perin rakennettu Kokkolan kirkkoon 1730-luvulla tukholmalaisen puuseppä Eric Germanin johdolla.
Suomalainen urkurakennus rypi samassa vähyyden, pienuuden ja köyhyyden alhossa kuin kaikki muukin tällä säkinperällä. Urkujen rakentamisesta innostuneen ihmisen oli hankkiuduttava apulaiseksi työmaalle ja opittava tekemällä. Mahdollisuuksia tarjoutui harvoin.
Rakennusmateriaalit kuten tina, messinkilanka ja lyijy piti haalia ulkomailta omatoimisesti. Soitinta hankkivan seurakunnan täytyi löytää samalla jostakin urkuri, sillä seurakunnan lukkarilta ei edellytetty tuolloin mitään soittotaitoja.
Niinpä monikin urkuseppä jäi hyväksi toviksi työmaalleen tämmäämään jumalanpalveluksissa. Ensimmäinen suomalaiseksi urkujenrakentajaksi tituleerattu henkilö oli Nils Strömback (1751–1790), joka rakensi Kristiinankaupunkiin yhdeksän äänikerran urut ja jonne hän jäi myös usean vuoden ajan urkuriksi. Uruista on jäljellä joitakin osia.
Urkujen teknologinen kehitys on ollut jatkumo, johon on vaikuttanut paitsi yleinen musiikillinen myös koko yhteiskunnan kehitys.
”Urut kasvoivat varsin suuriksi 1800-luvun romantiikan aikana. Musiikilta myös haluttiin enemmän volyymia, lisää pyöreää, tummaa ja täyteläistä saundia”, sanoo kirkkomuusikko ja Järvenpään seurakunnan kanttori Toni Hintsala.
Urkuihin alkoi tulla lisää perus- eli normaalilta korkeudelta soivia äänikertoja.
”Tämä tarkoitti, että ilmaa tarvittiin enemmän, jolloin urut edelleen kasvoivat ja tulivat yhä raskaammiksi soittaa. Lisäksi sormioiden lukumäärä kasvoi, niitä yhdisteltiin ja haettiin orkestraalista sointia samalla, kun orkesteritkin kasvoivat ja niiden sointiin tuli erilaisia värejä.”
Tämä kaikki vaikutti myös urkujen rakennukseen. Mekaanisella koneistoilla ei enää ollut mahdollista voittaa soitinkokonaisuuden tarvitsemaa ilmanpainetta.
Englantilainen keksijä ja urkujenrakentaja Charles Barker oli keksinyt pneumaattisen vahvistimen, niin sanotun Barker-koneen, joka käytti ilmanpainetta venttiilin avaamiseen. Ranskalainen urkurakentamo Cavaillé-Coll paranteli laitetta monin tavoin.
Tämän laitteen avulla koskettimen liike siirtyi soitinpöydästä mekaanisesti koneelle, joka avasi pienen venttiilin. Se taas päästi ilman palkeelle joka sitten avasi varsinaisen soittoventtiilin.
”Cavaillé-Coll patentoi Barker-koneen, jolloin muut rakentajat siirtyivät pneumatiikkaan. Siinä pienet lyijyputket välittävät ilmanpaineen soittopöydästä soittoventtiilille. Ongelmaksi muodostui isoissa uruissa olevien pitkien välitysputkien aiheuttama viive.”
Kun ilmanpaineen vasteesta oli päästy, urut muuttuivat muuten konstikkaiksi soittaa.
”Seuraava vaihe soittopöydästä eteenpäin oli sähkövälitys. Usein sähkökäyttö toteutettiin niin, että pisin välitys soittopöydästä lähelle koneistoa tapahtui sähköllä, ja lopussa hyödynnettiin pneumatiikkaa. Tällöin on kyseessä sähköpneumaattinen koneisto”, Hintsala taustoittaa.
Sähköpneumatiikka oli urkujen valtavirtaa 1920-luvulta 60-luvulle.
1800-luvun lopulta vallinneen sinfonisen, jälkiromanttisen, kirkkaan soinnin vastapainoksi kasvoi urkujen barokkireformaatio. Tanskalaisena urku-uudistuksena tunnettu reformi halusi viedä ”täydellisyyteen” sitä edeltäneen niin kutsutun elsassilaisen reformin.
Molempien uudistusten tavoitteena oli vanha ihanne – barokin sointimaailma. Elsassilainen liike ei puuttunut koneistoihin, vaan dispositioon eli äänikertavalikoimaan. Liikkeen ydintoimijat eivät olleet muusikoita vaan teoreetikoita.
Myöhempi, 1900-luvun puolivälin tanskalainen liike merkitsi täyttä pyrkimystä kohti barokin ihanteita niin, että myös koneistot palasivat mekaanisiksi.
Siinä missä romanttinen tummien perussävelten urkusointi pyrki pois alukkeista ja keskittyi vain puhtaaseen perussäveleen, reformaattorit korostivat alukkeita ja barokin polyfonista sointimaailmaa. Jopa mahdottomiin.
”Kysymys oli tavallaan romantiikan ajan urkukäsitystä haastavasta ’vastauskonpudistuksesta’. Vauhdissa tuli myös lapsuksia.”
Urkurakentamo Virtanen oli Suomessa ensimmäinen mekaanisten urkujen rakentaja. Sen valmistamat soittimet olivat luotettavia. Tämä korostui etenkin siksi, että sodanjälkeisessä materiaalipulassa teollisesti valmistetut urut olivat monesti laadultaan epätasaisia.
”Pneumaattinen koneisto on hyvä mutta vaatii luotettavasti toimiakseen enemmän huolenpitoa kuin puhtaasti mekaaninen”, Hintsala perustelee.
Kangasalan Urkutehdas kaatui osittain vanhaan maineeseensa, vaikka sen loppupuolen urut ovat laadukkaita.
Koulukuntakiistojen katveessa oli tilaa myös niin sanotuille yleisuruille. Esimerkiksi tämän jutun kirjoittajan kotikirkossa Mäntsälässä on Kangasalan Urkutehtaan valmistama soitin, jossa kaksi sormiota edustaa barokin ja kolmas romantiikan ajan ihanteita.
Soittimen laatimisen kantava ajatus on ollut, että uruilla voisi soittaa ”vähän kaikkea”.
Yhdistelmä ei kuitenkaan ole kaikkien mielestä kovin toimiva.
”1990-luvulta eteenpäin on pyritty yhä suurempaan autenttisuuteen, jonka takaamiseksi vanhoja soittimia, niiden mittoja, ilmapaineita ja muun muassa kaappien sijoittelua on katsottu jonkun tietyn esikuvan mukaan”, kanttori Toni Hintsala selvittää.
Malliksi on voitu ottaa vaikkapa ranskalaisromanttiset urut tai pohjoissaksalainen barokkisoitin tai vaikka saksalaisen Ladegast-rakentamon urut. Pyrkimys on ollut tehdä niin soinnillisesti kuin teknisesti esikuviaan mahdollisimman tarkkaan vastaavia soittimia.
Urkurakentamo Martti Porthan Janakkalasta on toimittanut 1990-luvun puolivälistä eri puolille Suomea kymmeniä urkuja sekä restauroinut vanhoja soittimia. Martti Porthan sanoi Hämeen Sanomien haastattelussa vuonna 2016:
”Urkujen evoluutio on tiensä päässä. Jo keksityt asiat pitää vain osata löytää, ja arvostaa vanhaa traditiota. Barokkiajan estetiikasta kannattaisi hakea vinkkejä moneen muuhunkin asiaan kuin urkuihin.”
Näin on käynytkin.
”Barokkimusiikin autenttisuutta on tutkittu 1990-luvulta alkaen koko ajan enemmän ja se heijastuu voimakkaasti nykyajan urkurakennukseen”, Toni Hintsala kertoo.
Kangasalan Urkutehdas on toimittanut vuosina 1844–1983 yli tuhannet urut, ja se hallitsi kotimaan urkumarkkinoita kymmenet vuodet. Sen konkurssin jälkeistä perintöä jatkoi hetken aikaa Kangasalan Urkurakentamo.
Kangasalan Urkutehtaan vuonna 1938 Lapuan tuomiokirkkoon valmistamat urut ovat edelleen äänikerroiltaan Suomen ykköset: 85 äänikertaa ja 6 666 pilliä.
Keskeinen edelleen toimiva urkujenvalmistaja on Urkurakentamo Veikko Virtanen, jonka tekoa on Turun tuomiokirkon nykyinen soitin vuodelta 1980. Äänikertoja on 81 ja pillejä 6 051.
Mahtavimmat urut löytyvät tietenkin Yhdysvalloista ja keskeltä kaupallista alttaria: maailman mutkikkain soitin on noin vuonna 2023 alkuperäiseen loistoonsa palaava restauroinnin alla oleva soitin Yhdysvaltain Atlantic Cityn Boardwalk Hallissa, joka on muun muassa jääkiekkoareena.
1930-luvun alussa valmistunut kokonaisuus käsittää yli 33 000 pilliä, likimain tuhat äänikertaa ja seitsemän sormiota. Urkujen ruokkimiseen tarvittava puhallinsysteemi vaatii 450 kilowatin sähkömoottorin.
Lue myös:
Päälähteet: Suomen kirkot ja kirkkotaide 1-2 (1978), The Art of Organ Building. George Ashdown Audsley (1905).
Juttu on julkaistu alun perin Tekniikan Historiassa 5/2020.
