News and blogs

Suomeen on rantautunut uusi kasvitauti, joka uhkaa etenkin mäntymetsiä ja taimituotantoa.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkijat löysivät ruskovyökaristetta aiheuttavan sienen ensimmäistä kertaa Suomessa.

Sieni nimeltä Lecanosticta acicola luokitellaan Euroopassa haitalliseksi vieraslajiksi, tiedottaa Luonnonvarakeskus.

Tautia havaittiin viime vuoden lokakuussa vuorimännyssä, joka kasvoi kaupunki-istutuksessa Varsinais-Suomessa.

Ruskovyökaristeen voi huomata neulasten ruskeina laikkuina, joita ympäröi kellertävä kehä. Laikut voivat kiertää koko neulasen ja johtaa neulasen kärjen nekroosiin eli kuolioon.

Kuolleessa kudoksessa sieni muodostaa mustia rakenteita, joissa se tuottaa soikeita itiöemiä.

Sienen isäntälajiksi sopivat useat mäntylajit, kuten kotimainen metsämänty. Sienen voimakkaasti valtaamissa männyissä oksille jäävät vain kuluvan vuoden neulaset. Toistuvat infektiot voivat aiheuttaa runsasta neulaskatoa ja pahimmillaan johtaa puun kuolemaan.

Tutkijat suosittelevat poistamaan sienitartunnan saaneen männyn, jotta ruskovyökariste ei pääse leviämään.

Sienen leviämistä suositellaan rajoitettavaksi kansallisilla sääntelytoimilla. Suomessa Ruokavirasto on luokitellut sienen kasvinterveyden laatutuhoojaksi, minkä vuoksi sitä ei saa esiintyä myytävissä kasveissa. Sienitartunta on merkittävä riski erityisesti taimituotannolle ja taimien kaupalle.

Luonnonvarakeskus arvioi, että ruskovyökaristetta aiheuttava sieni tulee todennäköisesti yleistymään Euroopassa ja Suomessa ilmastonmuutoksen myötä. Viimeaikaiset havainnot osoittavat, että taudinaiheuttaja voi siirtyä vierasperäisistä isäntälajeista kotimaisiin puihin ja asettua paikallisiin metsämäntypopulaatioihin.

”Ruskovyökaristeen leviämiseen on nyt varauduttava. Kiireellistä lisätutkimusta tarvitaan muun muassa siitä, kuinka Suomen oloissa integroidut kasvinsuojelumenetelmät yhdistettynä torjuntaan ja jalostukseen voivat ehkäistä tartuntoja ja rajoittaa taudin leviämistä”, Luonnonvarakeskuksen johtava tutkija Eeva Terhonen kertoo.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin tänä talvena esittämät vaatimukset Grönlannin liittämisestä Yhdysvaltoihin eivät ole ensimmäinen kerta historiassa, kun Yhdysvallat on havitellut maailman suurinta saarta itselleen. Yhdysvallat on yrittänyt ostaa Tanskalta Grönlannin itselleen peräti kolmesti – ensimmäisen kerran jo vuonna 1868 eli 158 vuotta sitten.

Menneessä maailmassa eli astetta diplomaattisempien käytöstapojen aikakautena Washington on jokaisella kertaa tyytynyt Tanskan kieltävään vastaukseen. Näin kävi jopa vuonna 1946 eli tilanteessa, jossa Yhdysvallat piti Grönlantia sotilaallisesti hallussaan toisen maailmansodan aikaisen miehityksen seurauksena.

Seuraavassa kertaamme Yhdysvaltain ja Grönlannin välisen historian tärkeimmät kohdat.

1868: Ensimmäinen ehdotus

Vuonna 1867 Yhdysvallat sai ulkoministerinsä William Sewardin johdolla ostettua Alaskan Venäjältä. Tämän onnistuneen kaupan myötä ministeri ehdotti seuraavana vuonna, että myös Grönlannin ostaminen oli ”vakavan harkitsemisen arvoinen asia”.

Miten lähellä toteutumista tämä idea oli, ei selvinnyt tätä kirjoittaneelle toimittajalle. Eri lähteissä ja medioissa esitetään jyrkästi erilaisia näkemyksiä. Esimerkiksi CNN kirjoittaa, ettei virallista tarjousta Tanskalle ei käytännössä tehty. Kyse oli vain puheesta.

Toisaalta Wikipediassa siteerattujen lähteiden mukaan kauppa oli jopa lähellä toteutua, mutta se kariutui Sewardin liian kunnianhimoisiin tavoitteisiin. Ministeri olisi halunnut ostaa samalla kertaa myös Tanskan Neitsytsaaret, mutta siitä maat eivät päässeet sopuun. Lopulta Yhdysvaltain sisäpoliittinen kiistely kariutti hankkeen kokonaan.

Sewardin kiinnostus oli herännyt samoista kahdesta tekijästä kuin Trumpin. Grönlannin sijainti on Pohjois-Amerikan puolustuksen kannalta strategisesti tärkeä, ja maassa piilee paljon mineraaleja – ministerin sanoin ”mineraalirikkauksia”. Näin kerrotaan muun muassa National Geographic -lehdessä sekä islantilaisessa englanninkielisessä Grapevine-mediassa.

Tulevaisuuden ennustamista

Mineraaleista Seward kiinnitti huomionsa eritoten kryoliittiin eli natriumheksafluorialuminaattiin (Na₃AlF₆), jota oli jo 1860-luvulla hyödynnetty alumiinin pienimuotoisessa valmistuksessa. Tämä yksityiskohta käy ilmi Googlen kirjapalveluun digitoidusta alkuperäisestä raportista.

Kehuessaan alumiinin ominaisuuksia ja kryoliitin tärkeyttä sen valmistamisessa amerikkalaisministeri onnistui ennakoimaan tulevaisuutta suorastaan mykistävän tarkasti – luultavasti jopa itse ymmärtämättään, miten hyvin. Alumiinin täysimittainen valmistusprosessi, Hall–Héroult-prosessi, keksittiin näet vasta 18 vuotta myöhemmin eli vuonna 1886. Kuten tunnettua, siinä kryoliitilla on keskeinen osa.

Seward ei siten voinut varsinaisesti tietää, miten tärkeäksi Grönlannin kryoliittivarat muodostuisivatkaan seuraavan sukupolven aikana. Kyse saattaakin olla sattumasta: kryoliittia oli käytetty alumiinin pienteollisessa valmistuksessa ensin yhdellä tavalla. Myöhemmin sille tuli alumiinia valmistavassa suurteollisuudessa hieman toisenlainen tekninen rooli.

Hall–Héroult-prosessissa jo 140 vuoden ajan alumiini on pelkistetty elektrolyyttisesti alumiinioksidista, joka on liuotettu sulaan kryoliittiin. Nykyisin prosessissa tarvittu kryoliitti kuitenkin valmistetaan synteettisesti kalsiumfluoridista, ja Grönlannin mineraalivaroista keskeiseen rooliin ovat nousseet kryoliitin sijasta harvinaiset maametallit.

USA halusi myös Islannin

Seward jatkoi perustelujaan luettelemalla Grönlannissa eläviä riistaeläimiä. Hän huomautti myös, että Tanska oli laiminlyönyt Grönlannin alkuperäisväestöä.

Alkuperäisestä raportista paljastuu, että puolitoista vuosisataa sitten Grönlannin maantiedosta ei kuitenkaan tosiasiassa tiedetty kovin paljoa. Esimerkiksi saaren pinta-alasta Seward siteerasi asiantuntija-arviota, joka erehtyi luulemaan alaa noin tuplasti suuremmaksi kuin se todellisuudessa on.

Paitsi Grönlannin ostamista, itse asiassa ulkoministeri ehdotti Washingtonissa myös Islannin hankkimista Yhdysvalloille.

Myös Islantia piti tuolloin hallussaan Tanska. Tämän pienemmän saaren ostamista Seward perusteli muun muassa sillä, että se sijaitsee läntisellä pallonpuoliskolla ja lähempänä Pohjois-Amerikkaa kuin Eurooppaa. Lisäksi ministeri ylisti Islannin monipuolisia luonnonvaroja ja sen mainettaan leudompaa ilmastoa.

1910: Vaihtokauppa isoon trooppiseen saareen?

Vuonna 1910 Yhdysvaltain Tanskan-suurlähettiläs Maurice Egan ehdotti samaa. Hänen mukaansa tanskalaiset eivät olleet tajunneet Grönlannin todellista arvoa, ja Yhdysvalloille Grönlanti olisi tärkeämpi. Näin mainitaan Yhdysvaltain ulkoministeriön sivuille digitoidussa reilun sadan vuoden takaisessa tekstissä.

Grönlannin hankinta olisi toteutettu Eganin suunnitelmassa vaihtokauppana. Vastineeksi Grönlannista ja Tanskan Neitsytsaarista Tanska olisi saanut Yhdysvalloilta Mindanaon eli Filippiinien eteläisen pääsaaren. Se on saareksi suuri, mutta tietenkin paljon Grönlantia pienempi. Silti 94 000 km² pinta-alansa ja trooppisen ilmastonsa ansiosta Mindanaota voisi pitää hyödyllisyydeltään jäiseen Grönlantiin verrattavana kohteena.

Yhdysvallat hallitsi Filippiinejä siirtomaanisäntänä vuosina 1898–1946. Toisessa maailmansodassa keväästä 1942 sodan loppuun eli kesään 1945 tätä Kaakkois-Aasian saaristomaata tosin miehitti Japani.

Ensimmäisen maailmansodan vuosina Tanskan Neitsytsaarista saatiin sopimus aikaiseksi. Yhdysvallat osti nämä pienet Karibianmeren saaret elokuussa 1916 varsin huokealla hinnalla, 25 miljoonalla kultadollarilla, ja liitti alueen virallisesti omaksi maaperäkseen 31. maaliskuuta 1917.

Mikä tärkeää, samalla kertaa Yhdysvallat tunnusti lopullisesti Tanskan suvereniteetin Grönlannissa virallisessa valtioiden välisessä sopimuksessa.

Miehitys vuonna 1941

Toisessa maailmansodassa keväällä 1940 natsi-Saksa valloitti suurimman osan Länsi-Euroopan mantereesta, myös Tanskan. Grönlanti jäi tätä myötä vaille itsenäistä siirtomaaisäntää, ja iso riski Saksan miehityksestä oli olemassa.

Niinpä huhtikuussa 1941 Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hull ja Tanskan laillista hallitusta Washingtonissa edustanut suurlähettiläs Henrik Kauffmann sopivat, että Yhdysvallat ottaa Grönlannin sotilaallisesti haltuunsa.

Tämä tapahtuikin saman vuoden ja seuraavan vuoden aikana. Yhdysvallat toi Grönlantiin sodan aikana lähes 6 000 sotilasta, kerrotaan National Interest -lehdessä. Niinpä neljäsosa Grönlannin asukkaista oli amerikkalaisia sotamiehiä.

Tällä hetkellä grönlantilaiset inhoavat Trumpin imperialistisia puheita lähes yksimielisesti, mutta 1940-luvulla tilanne vaikuttaisi olleen toinen. Grönlantilaisen englanninkielisen Trap-verkkomedian mukaan paikalliset asukkaat olivat amerikkalaisia kohtaan varsin uteliaita, erityisesti nähdessään Yhdysvaltain kyvyn rakentaa infraa.

Samaan aikaan Yhdysvallat pyrki suojelemaan grönlantilaisia asettamalla sotilaille tiukat kiellot kanssakäymisestä paikallisten kanssa.

1946–1951: Vielä kolmas tarjous ja sopimus läsnäolosta

Sodan jälkeen vuonna 1946 USA tarjosi Tanskalle rahaa Grönlannista kolmannen kerran. Taustalla oli jälleen kerran geopolitiikka ja turvallisuuspolitiikka. Yhdysvaltain presidentti Harry Trumanin ehdottama hinta olisi ollut 100 miljoonaa dollaria.

Tanska torjui kaupat, vaikka Yhdysvaltain hallinto pohti CNN:n mukaan nimellisen rahakorvauksen ohella jälleen kerran myös vaihtokauppaa. Ehkä Tanska olisi ottanut osan Alaskasta itselleen vastineena Grönlannista?

Washington kunnioitti Kööpenhaminasta saamiaan rukkasia, mutta Yhdysvaltain sotaväki ei tietenkään poistunut Nato-liittolaisensa maaperältä. Päinvastoin vuonna 1951 maat sopivat virallisesti amerikkalaisten läsnäolosta Grönlannissa. Yhdysvallat sai pitää tukikohtansa ja luvan vielä uuden rakentamiseen.

Sodan aikaisista tukikohdista tärkein sijaitsi Narsarsuaqissa (*) Grönlannin eteläpäässä. Myöhemmin tärkeimmäksi muuttui Pohjois-Grönlannissa sijaitseva Thule eli nykyiseltä nimeltään Pituffik.

Käytännössä, sotilaallisesti ajatellen, Grönlanti pysyi Yhdysvaltain hallinnassa täydellisesti. Tanskan poliittinen ylivalta saarella oli mahdollista ainoastaan Yhdysvaltain hyväntahtoisuuden vuoksi.

Tästä tosiseikasta huomauttaminen ei ole vain toimittajan omaa ajattelua – asia ei todellakaan jäänyt huomaamatta 1950-luvun amerikkalaisilta. Vuonna 1955 silloisen Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhowerin hallinto torjui eräiden kenraalien esittämän vaatimuksen Grönlannin haltuunotosta puhtaana typeryytenä, sillä tällainen peliliike tosiasiassa olisi haitannut Yhdysvaltain toimivaltaa alueella.

”Saamme jo nykyisin tehdä Grönlannissa melkein mitä tahansa, aivan kirjaimellisesti”, ulkoministeriöstä vastattiin sotilasjohdolle amerikkalaisen arkistopalvelu National Security Archiven mukaan.

Yhdysvaltain hyvin laaja toimivalta Grönlannissa jatkui vuoteen 2004 asti. Tuolloin USA:n sotilaallinen valta rajoitettiin Kööpenhaminan ja Washingtonin yhteisellä sopimuksella Thulen eli Pituffikin tukikohdan ympäristöön, turvallisuuspoliittisen arkiston artikkelissa jatketaan.

(*) Sivuhuomiona mainittakoon, että vuonon perukoilla ja joka suunnasta vuorten ympäröimässä Narsarsuaqissa kesät ovat heittämällä lämpimämmät kuin missään muualla Grönlannissa. Itse asiassa heinäkuussa tässä paikassa sää on keskimäärin leudompi kuin se on Norjan pohjoisrannikolla – Narsarsuaqiin on voitu istuttaa jopa metsää.

Into-Digitalin toimitusjohtajan Aapo Mäen ”vitutussairauslomia” koskeva julkaisu on herättänyt keskustelua Linkedin-alustalla. Mäki kertoo julkaisussa, että hän ei missään nimessä hyväksy vitutussairauslomia ja hän itse irtisanoisi kyseiselle sairauslomalle lähteneen työntekijän.

Vitutussairausloma tarkoittaa sairauslomaa, jonka työntekijä ottaa suuren harmituksen tai ärsytyksen vuoksi. Termin käyttö on yleistynyt Helsingin Sanomien julkaiseman ilmiötä käsittelevän artikkelin myötä. Lehden haastattelema oululaismies kertoi artikkelissa jääneensä kymmeniä kertoja sairauslomalle ärsytyksen vuoksi.

Mäki kritisoi ilmiötä Linkedin-julkaisussaan. Hän pitää vitutussairauslomia ”valehteluna” ja ”työnantajalta varastamisena”. Mäki uskoo, että vitutuksesta kärsivien työntekijöiden kannattaisi puhua työoloistaan työnantajan kanssa. Jos keskustelut eivät tuota tulosta, työntekijän kannattaisi Mäen mielestä irtisanoutua.

”Jos ketuttaa, nosta käsi pystyyn ja puhu. Koska jos et, vaan otat vitutussaikun, annan piru vie potkut”, Mäki kertoo julkaisussa.

Julkaisu on saanut artikkelin kirjoitushetkellä yli 170 kommenttia. Merkittävä osa kommentoijista kritisoi Mäen tapaa puhua työntekijöiden sairauslomista. Mäki kertoo, että julkaisun ei ollut tarkoitus provosoida ihmisiä.

Mäki kertoo halunneensa herättää keskustelua julkaisullaan. Hän kirjoitti julkaisun luettuaan työllisyysasiantuntija Mari Korhosen Linkedin-julkaisun. Korhonen kehotti työhönsä kyllästyneitä työntekijöitä jäämään ennemmin vitutussairauslomalle irtisanoutumisen sijaan, koska nykyinen työllisyystilanne on tehnyt uuden työn löytämisestä entistä vaikeampaa. Mäki kertoo, että hän oli eri mieltä Korhosen kanssa ja halusi tuoda keskusteluun ”oman sanallisen kortensa kekoon”.

”Tämä on siis mielestäni tärkeä teema, mistä pitää pystyä varsinkin tässä nykyisessä työmarkkinatilanteessa puhumaan”, Mäki kertoo.

Vitutussairausloma ei ole terminä ollut suuressa käytössä ennen Helsingin Sanomien artikkelia. Mäki kuitenkin kertoo, että hän on saattanut törmätä ilmiöön työelämässä.

”Luulen törmänneeni joskus työurani aikana myös tällaiseen vitutussaikutukseen. En missään olosuhteissa ikinä hyväksy sitä, että sairaslomalla ollaan vitutuksen takia ja täten käytännössä varastetaan työnantajalta.”

”Vitutus ei ole syy sairaslomalle”

Osa kommentoijista on kyseenalaistanut Mäen oman yrityksen työilmapiiriä. Kommentoijat ovat esimerkiksi pohtineet, miten Mäki käsittelee sairauspoissaoloja omassa yrityksessään. Mäki painottaa, että julkaisujen sävy ei heijasta yhtiön omaa kulttuuria.

”Meidän kulttuuri poissaolojen ympärillä on avoin, läpinäkyvä, kaverillinen ja lämmin. Vitutussaikut ovat uskoakseni todella kaukana meidän arjesta. Uskon ja toivon, ettei kukaan meidän työntekijöistämme varmasti koe tarvetta sellaiselle, koska me ollaan tietysti asiantuntijayritys ja asiantuntijoidemme hyvinvointi on tärkeää meille.”

Mäki myös tiedostaa, että työuupumuksen aiheuttaman sairausloman ja vitutussairausloman ero on vaikeasti havaittavissa. Työuupumus on yleinen ongelma Suomen työelämässä. Työterveyslaitoksen vuonna 2024 teettämästä selvityksestä kävi ilmi, että jopa 10 prosenttia työntekijöistä on todennäköisesti työuupuneita.

”Nämä on siis oman näkemyksen mukaan tosiaan kaksi todella eri asiaa. En missään olosuhteissa halua sekoittaa vitutussaikuttamista ja niin sanotusti oikeasti perusteltua, esimerkiksi uupumukseen liittyvää työkyvyttömyyttä.”

Mäki varoitti julkaisussaan, että vitutussairauslomat voivat olla ”kryptoniittia” Suomen taloudelle. Hän kuitenkin uskoo, että vitutussairauslomat eivät ole todellisuudessa yleinen ilmiö ja aiheesta kannattaa käydä keskustelua.

”Pidän enemmänkin sitä ajatusmaailmaa ongelmana. Se on mielestäni ongelmallista, jos joku ajattelee, että on hyväksyttävää olla tekemättä töitä vitutuksen vuoksi ja nostaa palkkaa silti. Se sotii valtavasti sitä vastaan, mitä meidän täytyisi nyt pyrkiä meidän työmarkkinoilla saamaan aikaan: lisää asioita, lisää hyvinvointia, lisää tehokkuutta.”

Mäki uskoo, että vitutussairauslomat heijastavat ilmiönä huonoja olettamuksia suomalaisessa työelämässä. Hän kertoo, että liian usein suomalaiset olettavat työnteon olevan aina ”todella kivaa ja ruusuilla tanssimista”. Tämä madaltaa Mäen mielestä kynnystä saikutukseen.

”Työ on kuitenkin työtä ja välillä työt valitettavasti vituttavat, vaikka työnantajan pitääkin varmistaa kaiken olevan mahdollisimman hyvin. Kaikkia varmasti vituttaa joskus, mutta se ei silti ikinä ole syy olla poissa töistä.”