Tällä viikolla hallitus kokoontuu kehysriiheensä ja päättää toimista, joilla työllisyys saadaan nousuun. Yhtenä keskeisenä asiana on nähty osaavan kansainvälisen työvoiman rekrytointi ja erityisesti tänne tulleiden kansainvälisten opiskelijoiden työllistyminen Suomeen. Liian usein tyydymme mittamaan, kuinka moni opiskelija jää valmistuttuaan Suomeen.
Valitettavasti ei riitä, jos 60-70 % jää ”asumaan” Suomeen valmistuttuaan. Valitettavasti sekään ei riitä, että jää ja työllistyy. Pitäisi työllistyä osaamista vastaavasti niin, että työssä voi hyödyntää Suomessa saatua koulutusta ja luoda lisäarvoa suomalaiseen yhteiskuntaan.
Opetushallituksen tilastojen mukaan vuonna 2018, kolmen vuoden päästä valmistumisestaan, vain 33 % kv-taustaisista Suomessa ICT- alalle yliopistokoulutetuista (siis niistä, joista Suomessa on huutava pula!) oli työllistynyt Suomessa asiantuntijatehtäviin. Tätä osuutta ei voi selittää riittäväksi millään konstilla.
Noin 50 % näistä ammattilaisista puolestaan oli jättänyt Suomen kokonaan kolmen vuoden kuluessa valmistumisestaan. Laadukas työllistyminen Suomen ulkopuolelle kertoo, että koulutusjärjestelmämme tuottaa osaamista jolle globaaleilla markkinoilla on kysyntää. Tätä osaamista suomalaisten yritysten tulee oppia hyödyntämään paljon paremmin.
Nyt on tartuttava juurisyihin ilmiön taustalla, koska työ- ja osaamisperustaisen maahanmuuton tehostaminen on keskeistä kilpailukykymme ja hyvinvointimme kannalta. Kuten Charles Mathies ja Hannu Karhunen artikkelissaan (Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2019) toteavat, Suomeen jäämistä edistää eniten, jos jo ennen valmistumista on hankkinut työpaikan. TEKin omissa tutkimuksissa tulee selvästi ilmi, kuinka opintojen aikana hankittu työelämäkokemus ja -kontaktit selittävät hyvää työllistymistä valmistumisvaiheessa. Käytännössä työurat tekniikan ja ICT:n alalla alkavat Suomessa jo reilusti ennen valmistumista.
On selvää, että kahden vuoden kv-maisteriohjelmien aikana vaikea on hankkia vastaavaa työkokemusta verrattuna joukkoon, joka keskimäärin 6 vuodessa suorittaa Suomessa sekä kandidaatin että maisterin tutkinnon, ja joilla oman alan työ ja opinnot integroituvat luontevasti toisiaan tukevaksi kokonaisuudeksi. Suomalaisella valmistuvalla diplomi-insinöörillä on keskimäärin lähes 2 vuotta alan työkokemusta ja diplomityö, joka on hyvin usein tehty yritykseen, johon tullaan valmistuttuaan työllistymään.
Englanninkielisten maisteriohjelmien eriyttäminen muusta opetuksesta harvoin edistää työelämä- ja toimialatiedon leviämistä, mikä olisi kansainvälisille opiskelijoille elintärkeää integroitumisen tehostamiseksi. ”Suomalainen työelämä” -opintojaksolla kun ei millään ehdi opettamaan kaikkea sitä metatietoa, jonka suomi-teekkari oppii esimerkiksi DI-vanhempiensa kautta. Yliopistojen ainejärjestöillä ja killoilla onkin oma tärkeä, mutta haastava roolinsa kv-taustaisten integroimisessa ja verkostojen luomisessa.
Kehysriihen jälkeen meidän on lähdettävä rakentamaan yhteiskunnan tuella ja yliopistojen ja työnantajien määrätietoisella yhteistyöllä kv-maisteriohjelmiin rakenteita, jotka paljon nykyistä tehokkaammin integroivat kv-opiskelijat työmarkkinoihin jo opintojensa aikana ja välittömästi valmistumisensa jälkeen. Rakenteiden pitää taata, että kv-opiskelijat saavat riittävästi työelämäkontakteja ja näyttöpaikkoja osaamisestaan ja näin madallettava työllistymisen esteitä. Tähän työhön avuksi tarvitsemme erityisesti yrityksiä, jotka ymmärtävät löytävänsä tästä joukosta sitä tulevaisuuden potentiaalia, joka rakentaa Suomen tulevaisuutta kansalaisuuteen katsomatta.
Työllistymisen esteet ymmärtämällä ja niitä yhdessä purkamalla, ja samalla omia asenteitamme tarkastamalla meillä on Suomessa kaikki edellytykset parantaa korkeakoulutettujen sijoittumista Suomeen lisäarvoa ja hyvinvointia luoviin tehtäviin. Se kuitenkin vaatii tahtoa, vaivannäköä ja vastaantuloa kaikilta osapuolilta.
