Hyttysverkko, malarialääkkeet ja reipas mieli: siinä tärkeimmät matkatavarani lähtiessäni keväällä 2005 vapaaehtoistyöhön Ghanaan. Olin jo pari vuotta hautonut ajatusta Afrikkaan lähtemisestä, sillä halusin nähdä, millaista elämä siellä päin on. Halusin elää vähän aikaa maassa, joka on niin erilainen kuin oma kotimaani.
TEKSTI JA KUVA Elina San
Olin alun perin ilmoittautunut koulunrakennusprojektiin, mutta tämä peruuntui, ja päädyin metsänraivaustyöhön Länsi-Ghanaan erääseen pikkukylään. Siellä kymmenen muun länsimaalaisen ja kymmenen ghanalaisen vapaaehtoisen kanssa hakkasimme viidakkoveitsellä matalaksi tiikkipuiden välissä kasvanutta risukkoa ja pusikkoa. Tämä varsinainen konkreettinen taito, jonka Afrikassa opin, ei todennäköisesti tule olemaan tarpeellinen työurallani diplomi-insinöörinä. Pidänkin tärkeämpänä niitä havaintoja, joita tein maan kulttuurista, ihmisten käyttäytymisestä ja kulttuurien välisestä vaihdosta.
Missä ruokakulhoni on? Kuka vei sandaalini? Miksi juuri ostamani vessapaperirulla on taas käytetty loppuun? Huomasin alkupäivien jälkeen, että Afrikassa kaikki tehdään yhdessä ja kaikki jaetaan. Aluksi ärsyynnyin siitä, että ihmiset käyttivät tavaroitani kysymättä minulta lupaa, kuten Suomessa on tapana. Pian kuitenkin ymmärsin, etteivät ghanalaiset tajua vaikuttavansa töykeiltä toimiessaan näin. Heidän kulttuurissaan on itsestään selvää, että tavarat jaetaan tuttujen kesken.
Havaitsin myös, että kun ghanalaiset työskentelevät ryhmässä, he tarvitsevat selkeän johtajan. Heti työleiripaikalle saavuttuamme meidät jaettiin erilaisiin komiteoihin, joille nimettiin johtajat ja varajohtajat. Näitä rooleja pidettiin tärkeinä, ja uuden ihmisen tullessa porukkaan muut esiteltiin näiden titteleiden avulla. Jos joku sai haavan käteensä, huudettiin heti "Where´s the health committee leader?", ikään kuin hän olisi ainoa, joka osaisi laittaa laastarin sormeen.
Ghanalaista elämänmenoa. Elina oppi vapaaehtoistyössään paljon afrikkalaisesta kulttuurista.
Omat opintoni Otaniemessä tuotantotalouden osastolla eivät sisällä viidakkoveitsen käsittelytaitoja tai afrikkalaista rummunsoittoa. Pääaineeni on kuitenkin työpsykologia ja johtaminen, ja tästä näkökulmasta tarkasteltuna Afrikan reissu oli antoisa ja opettava. Miksi tämä organisaatio on rakentunut näin ja toimii tällä tavalla? Miksi he haluavat statustaan korostavan johtajan eivätkä matalaprofiilista johtajahahmoa? Opintoni työpsykologian ja johtamisen saralla käsittelevät juuri tämäntyyppisiä yritysmaailmassa tärkeitä kysymyksiä.
Valmistuttuani haluan työskennellä ainakin muutaman vuoden ulkomailla, todennäköisimmin toisessa kotimaassani Hongkongissa. Vaikka olenkin asunut osan lapsuudestani siellä, en esimerkiksi tunne hongkongilaista yrityskulttuuria kovin hyvin. Siksi voin pitää mielessä, että organisaatiokulttuuria täytyy tarkkailla, ennen kuin ryntää mukaan. Ennen kuin on kiivaasti vastustamassa jotain toimintatapaa, tulisi ensin pohtia, miksi ihmiset toimivat juuri niin. Maassa maan tavalla, niin Suomessa, Hongkongissa kuin Ghanassakin.
Iso hali! Kylän lapset halusivat halata Elinaa hyvästiksi lähtöpäivänä.