Vaikka asiaa katsoisi miltä kantilta, uusi tutkintorakenne ei juuri vaikuta suosivan työharjoittelua. Pakollinen harjoittelu on poistettu monesta tutkinto-ohjelmasta kokonaan, ja valinnaisiin opintoihinkin sitä saa useimmissa tapauksissa sisällyttää vähemmän kuin ennen. Yritysmaailma taas korostaa entistä enemmän työkokemuksen merkitystä.
TEKSTI Juho Makkonen KUVA Santtu Kallionpää
Silja Opera halkoo Suomenlahtea. Aluksen kokoustiloissa käy kuhina. Alkamassa on TEKin järjestämä vuosittainen opinto- ja harjoittelusihteerien seminaari. Tällä kertaa seminaarin teemana on uusi kaksiportainen tutkintojärjestelmä ja sen vaikutukset opiskelijoiden neuvontaan. Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on harjoittelun asema.
Uuden tutkintorakenteen myötä pakollisen harjoittelun määrää on monissa tutkinto-ohjelmissa supistettu tai se on jopa poistettu kokonaan. Kun vielä samaan aikaan opintoaikoja on rajattu, tuntuu valtion sanoma opiskelijalle olevan kaikkea muuta kuin harjoitteluun kannustava. Työelämän viesti taas on päinvastainen. Myös TEKin tutkimusten valossa diplomityöllä ja opintojen aikaisella harjoittelulla on tärkeä merkitys työllistymisen kannalta.
Uusi tutkintorakenne tuo mukanaan suuria muutoksia. Vielä ei tiedetä, miten uudistuksen vaikutus näkyy työharjoittelussa.
TKK:n materiaali- ja kalliotekniikan osaston opintoneuvoja Toni Engström muistuttaa, että työelämän viesti on selkeä:
DI-opintojen vahvuus on perinteisesti ollut tiivis yhteys työelämään.
— Moni muistaa varmasti vitsin juuri valmistuneesta diplomi-insinööristä, jolle pomo antaa uudessa työpaikassa ensimmäisenä päivänä harjan käteen. Kaveri toteaa närkästyneenä: "Minä olen valmis DI!" Pomo siihen:" Anteeksi, unohdin. Minä voin näyttää, miten sitä käytetään."
— Jos diplomi-insinöörillä ei valmistuessaan ole takana yhtään työharjoitteluviikkoa, voi vitsistä tulla totta.
TEKin teekkariasiamiestä Markku Harmaalaa harmittaa monien professorien opiskelijoille antama kehotus siitä, ettei kannata tehdä "hanttihommia".
— Kaikki työkokemus on arvokasta. Jos oman alan kesätyöpaikkaa ei löydy, kannattaa mennä mieluummin vaikka sinne kaupan kassalle kuin jäädä kotiin pyörittelemään peukaloitaan. Toisaalta jos on valinnanvaraa, kannattaa kuitenkin valita se eniten omaa alaa liippaava paikka, vaikka toisesta vaihtoehdosta saisikin enemmän rahaa.
Pakollinen harjoittelu ei todennäköisesti ole lähiaikoina tutkintoihin palaamassa. On siis keksittävä muita tapoja, joilla opiskelijat voisi vakuuttaa siitä, että töitä kannattaa kuitenkin tehdä.
Erityisen tärkeäksi kohderyhmäksi nähtiin ensimmäisen ja toisen vuosikurssin opiskelijat. Tälle ryhmälle harjoittelupaikkojen saaminen on vaikeinta, ja toisaalta juuri tässä vaiheessa olisi syytä iskostaa mieliin harjoittelun merkitys. Monilla osastoilla järjestetään erityisiä harjoitteluseminaareja, joissa oman alan harjoittelupaikoissa olleet kertovat kokemuksistaan. Seminaareista oli monilla harjoitteluneuvojilla hyviä kokemuksia, ja vastaavien tilaisuuksien järjestämistä toivottiinkin yleisemmäksi käytännöksi.
Myös harjoitteluraporttien kerääminen nähtiin tärkeäksi. Työharjoittelussa ollut saattaa ymmärtää vasta raporttia tehdessään, millä tavalla harjoittelu on tukenut hänen opintojaan. Toisaalta raporttien lukeminen on avartavaa niille, joilta vastaavat kokemukset vielä puuttuvat.
Yksi harjoitteluintoa lisäävä tekijä saattaisi olla myös opintotuen tulorajojen tarkistaminen.
— Nykyiset rajat ovat liian matalat eivätkä kannusta työntekoon opintojen ohella. Rajaa nostamalla voisi antaa opiskelijoille viestin siitä, että työnteko kannattaa, Toni Engström toteaa.
Opintoaikojen rajaus ei saa seminaariväeltä kannatusta. TKK:n informaatioverkostojen tutkinto-ohjelman opintoneuvojan Anna Oikarisen mielestä rajaus on keinotekoinen.
— Opintoaikojen rajaaminen ei kannusta tekemään töitä opintojen ohella.