Professori Ilkka Niiniluoto
Helsingin yliopisto

Huomioita tieteen ja tekniikan etiikasta*

Olen jo noin vuosikymmenen ollut kiinnostunut tekniikan filosofiasta. Akateemiselle tutkijalle se tarjoaa sinänsä haastavan aihepiirin, joka liittyy läheisesti tieteen filosofiaan. Mutta sen harjoittamiseen on jatkuvasti saanut motiivia myös insinöörien omista aloitteista - esimerkkeinä 1980-luvun alussa perustettu etiikkaryhmä Tekniska Föreningen i Finland -seuran piirissä ja Tekniikka Elämää Palvelemaan -yhdistys (TEP). On rohkaisevaa nähdä, miten teknologisen kehityksen vaikutuksia koskeva kriittinen keskustelu on viime vuosina johtanut siihen, että - vihreiden ohella - kaikki poliittiset puolueet ja jopa Euroopan Unioni ovat laatineet tai joutuneet laatimaan omat ympäristöpoliittiset ohjelmansa, että myös teollisuus on ryhtynyt vakavasti pohtimaan yritysten arvopäämääriä ja että insinöörit ja insinööriopiskelijat tuntevat aktiivisesti vastuuta oman ammattinsa etiikasta.

Insinöörin ammattietiikka

Keväällä 1985 kirjoitin Talouselämä-lehteen pienen artikkelin "Insinööri ja tekniikan filosofia", jossa pohdin insinöörin työhön mahdollisesti liittyviä moraalisia konflikteja. Lainaan siitä pätkän:

Suomen Teknillisen Seuran 16. 12. 1966 hyväksymässä kunniasäännössä vaaditaan, että diplomi-insinööri osallistuu vain "kunniallisiin yrityksiin ja tekoihin" ja on vastuussa tekniikan "oikeasta soveltamisesta ja käyttämisestä siten, että sen seuraamukset eivät ole vahingoksi yhteiskunnalle ja lähimmäisille". Samalla kuitenkin todetaan: "Työnantaja tai asiakas, jonka puolesta toimin, voi olla vakuuttunut siitä, että teen parhaani hänen hyväkseen."

Miten nämä ohjeet voidaan yhdistää tilanteessa, jossa insinöörin työnantaja tähtää omiin itsekkäisiin päämääriin, esimerkiksi sellaisiin, jotka perustuvat markkinamekanismien säätelemiin taloudellisiin intresseihin ja "koviin arvoihin" tai turvallisuuspolitiikan asettamiin sotilaallisiin intresseihin?

Samoissa kunniasäännöissä diplomi-insinöörin velvollisuudeksi asetetaan "palvella paitsi isänmaataan, myös koko ihmiskuntaa".

Miten kehitysyhteistyössä toimiva insinööri selvittää tilanteen, jossa hänen oma moraalinsa, työnantajan intressi, isänmaan etu ja yhteistyökumppanin perinteinen arvomaailma ovat ristiriidassa keskenään?

On sinänsä arvokasta, että Suomen Teknillinen Seura on virittänyt keskustelua insinöörin etiikasta kunniasääntöjen hyväksymisen kautta. Nämä ohjeet ovat kuitenkin nykyisessä muodossaan voimattomia ratkaisemaan moraalisia konflikteja. Lisäksi ne ovat niin yleiset, insinöörin työn erikoislaadun sivuuttavat, että niissä sana "diplomi-insinööri" voitaisiin hyvin korvata vaikkapa sanoilla "veturinkuljettaja" tai "sairaanhoitaja".

Ammattien etiikasta on viime vuosina viritetty filosofien toimesta ansiokkaasti keskustelua professori Timo Airaksisen toimittamassa teoksessa Ammattien ja ansaitsemisen etiikka (1991). On myös ilahduttavaa, että - melkein kolmekymmentä vuotta sitten tehdyn pioneerityön jälkeen - Tekniikan Akateemisten Liitto TEK on lähtenyt uusimaan ja ajankohtaistamaan insinöörin kunniasääntöä.

Ammattien etiikan ikuinen kiistakysymys on se, voidaanko eri professioiden moraalisäännöt johtaa joistakin yleisistä kaikkia ihmisiä koskevista periaatteista (kuten kristillinen tai humanistinen etiikka) vai olisiko lähdettävä kunkin alan erityisistä ongelmatilanteista ja edettävä yleistyksen tietä kohti ammattispesifejä sääntöjä. Itse usko, että molempia lähestymistapoja tarvitaan, kun tutkitaan ammattien harjoitukseen liittyviä hyveitä, oikeuksia ja velvollisuuksia. Vaikeutena on saada "ylhäältä alas" etenevä johtaminen ja "alhaalta ylös" vievä yleistäminen kohtaamaan toinen toisensa. Siksi onkin välttämätöntä järjestää tilaisuuksia ja seminaareja, joissa yleistä etiikkaa tuntevat filosofit ja profession omat ammattilaiset tapaavat avoimen keskustelun merkeissä.

Monen ammattialan kohdalla on mielestäni onnistuttu varsin hyvin ratkomaan aivan konkreettisia kysymyksiä. Ei riitä todeta, että lääkäri, tuomari, opettaja ja toimittaja on hyvä ihminen, joka tekee työnsä mahdollisimman taitavasti, vaan sääntöjen tulisi liittyä todellisiin, usein toistuviin konfliktitilanteisiin. Ammattikunnan tai yrityksen kunniataulu ei saa jäädä vain seinäkoristeeksi, vaan sen olisi vaikutettava päivittäisiin tekoihin ja valintoihin.

Pisimmällä tässä suhteessa ollaan ehkä lääkärintyön osalta, missä perinteet ulottuvatkin aina Hippokrateen valaan saakka. Esimerkiksi kysymykset abortista ja eutanasiasta ovat niin moraalisesti arkaluonteisia, että eri yhteiskunnissa on katsottu aiheelliseksi sopia lainsäädännön tasolla niitä koskevista periaatteista. Suomen lakikirjaan painetut tuomarin ohjeet palautuvat 1600-luvulle saakka. Journalistit ovat äskettäin uusineet omia ohjeitaan. Yleisten tavoitteiden (inhimilliset perusarvot, totuudenmukainen tiedonvälitys) rinnalla ne mm. selkeyttävät tiedonhankinnan ehtoja (kriittisyys, tietolähteen suoja, piilomainonnan torjunta, oikaisuoikeus) tavalla, joka voi todella auttaa toimittajaa hänen työssään. Liiketoiminnan etiikka on parhaillaan kiivaan väittelyn kohteena, samoin urheilijan etiikka. Ehkä kaikkein sekavin alue on sotilaan etiikka: perinteisesti se on muovautunut varsin erikoislaatuiseksi sekoitukseksi, jossa kristillinen käsky "Älä tapa!" peruutetaan "oikeutettujen sotien" tapauksessa, vihollisen surmaaminen sallitaan sotatilan aikana, mutta se saadaan tehdä kiväärillä ja tykillä, vaan ei taistelukaasuilla.

Tieteen ja tutkimuksen etiikka

Käsitykseni mukaan insinöörin etiikkaa on valaisevaa ja hyödyllistä verrata tutkijan etiikkaan: tieteellä ja tekniikalla on sekä yhteisiä että erottavia piirteitä, jotka ovat myös arvojen ja moraalin kannalta relevantteja.

Tieteenharjoitusta ohjaa joukko normeja, jotka ilmaisevat tiedeyhteisön jäsenen oikeuksia (mitä saa tehdä), kieltoja (mitä ei saa tehdä) ja velvollisuuksia (mitä pitää tehdä). Nämä normit voivat olla pelkästään toiminnassa esiintyviä kirjoittamattomia säännönmukaisuuksia, jotka periytyvät tieteellisen koulutuksen yhteydessä mallioppimisen kautta, mutta ne voivat olla myös muistiinmerkittyjä sääntöjä ja sääntökokoelmia eli koodeja. Näiden sääntöjen vahvistajina voivat olla tiedehallinnon eri tasoilla esiintyvät elimet - kuten tiedekunnat, tieteelliset seurat, tiedeakatemiat, yliopistot ja tiedeministeriöt. Ne voivat myös tulla kirjatuiksi valtakunnan lainsäädäntöön. Sääntöjen valvonta ja rangaistukset niiden rikkomisesta voivat vaihdella maineen ja "tiedemieskunnian" menetyksestä tutkijapiiristä syrjäyttämiseen ja viraltapanoon saakka. Suomessa tällaisia sääntöjä on viime aikoina pohdittu Suomen Akatemian asettamassa Tutkimuseettisessä neuvottelukunnassa.

Tieteellisen toiminnan säännöstöön kuuluu tieteen etiketti, joka koskee tiedeyhteisšn tapoja, rituaaleja, käyttäytymistä erilaisissa tilaisuuksissa. Tieteen metodologia sisältää ohjeita siitä, miten tieteellistä tietoa mahdollisimman tehokkaasti tavoitellaan.

Tieteen etiikka puolestaan sisältää periaatteita, jotka koskevat tutkijan vastuuta työstään ja sen tuloksista. Nämä voidaan jakaa kolmeen pääryhmään. Ensinnäkin rehellisyys kieltää tieteellisen huijauksen tai vilpin: tutkija ei saa sepittää tai väärentää havaintoja tai muita tutkimustuloksia. Toiseksi reiluus vaatii, että kunnia on jaettava oikeudenmukaisesti tiedeyhteisössä: toisen tutkijan työtä ei saa varastaa, plagioida. Kolmanneksi tutkija ei saa työssään tuottaa vahinkoa tai turhaa kärsimystä tutkimuskohteelleen, joka voi olla ihminen, eläin tai luonnonympäristö.

Tieteen etikettiin ja eiikkaan liittyy monia sellaisia sääntöjä, jotka juontuvat yleisistä "hyvistä tavoista" ja toisten ihmisten huomioonottamisesta. Monilla näillä säännöillä on kuitenkin myös motiivi, joka perustuu tieteellisen toiminnan perimmäiseen päämäärään. Perustutkimuksen piirissä tällaisena päämääränä voidaan pitää mahdollisimman todenmukaisen, luotettavan todellisuustiedon hankkimista. Tieteen perusarvoja, "tiedollisia utiliteetteja", ovat siten totuus ja informaatio. Rehellisyys, reiluus ja hyväntahtoisuus ovat tietysti yleisiä inhimillisiä hyveitä, mutta tieteessä niillä on myös merkitystä informatiivisen totuuden etsinnän kannalta: tulosten vääristäminen ehkäisee totuuden löytämisen mahdollisuuksia, epäreiluus vähentää tutkimuksen innoittajana aina vaikuttanutta halua keksiä omia uusia tuloksia. Samaan ajatukseen perustuvat myšs tieteenharjoitukselle perinteisesti asetetut kriittisyyden, julkisuuden, yhteisšllisyyden ja autonomian ehdot.

Tekniikan arvosidonnaisuus

Tekniikan alalla voidaan löytää monia yhtymäkohtia yllä esitettyyn. Tekniikan etiketin opettamista on äskettäin ehdotettu insinöörikoulutuksen osaksi - pitäähän hyvän insinöörin osata kieliä, esiintymistä ja seurustelua. Tekniikan metodologiaa, suunnittelun taitoa opetetaan korkeakouluissa. Teknisten keksintöjen tekijän reilua palkitsemista turvataan patenttilainsäädännön avulla. Tekniikan etiikka on kuitenkin käsitykseni mukaan varsin erilaista kuin tieteen etiikka. Tämä johtuu siitä, että tekniikka on eri tavalla arvosidonnaista kuin tiede.

Tekniikka on taitoa vaativaa suunnittelutyötä, joka tuottaa uusia keinotekoisia esineitä, artefakteja, työkaluja, käyttöesineitä, välineitä. Artefaktit eivät ole tosia tai epätosia, informatiivisia tai epäinformatiivisia, kuten tieteen tulokset, vaan ne avaavat ihmiselle uusia mahdollisuuksia, kykyjä, valtaa, voimaa. Siten tekniikan utiliteetit - ainakin insinööritaitoon liittyen - ovat efektiivisyys ja ekonomisuus, ts. välineiden tehokkuus ja taloudellisuus. Mutta jokaista välinettä voidaan myšs tarkastella sen esteettisyyden (kauneuden), ergonomisuuden (ihmisystävällisyyden), ekologisuuden (ympäristöystävällisyyden) ja eettisyyden näkökulmasta.

Jokaisella teknisellä laitteella ja keksinnöllä on aiottu käyttötarkoitus, jonka kautta se voidaan asettaa moraalisen arvion kohteeksi: onko hyvä vai paha asia, että ihmisillä on käytössään auroja, ympäristömyrkkyjä, autoja, traktoreita, pistooleita, ydinpommeja, geeniteknologiaa, tietokoneita, matkapuhelimia? Siksi on nähdäkseni väärin sanoa, että tekniikka olisi sinänsä neutraalia - hyvää tai pahaa vain suhteessa siihen, miten sitä käytetään. Välineet ovat aiotun käyttötarkoituksensa ja sen myötä syntyvän mahtinsa kautta olemuksellisesti arvosidonnaisia. Tämän lisäksi välineitä voidaan käyttää väärin (vastoin aiottua tarkoitustaan); lisäksi niillä voi olla ei-aiottuja sivu-, etäis- ja yhteisvaikutuksia, jotka ovat moraalisesti kyseenalaisia.

Tekniikan etiikalle antaa oman leimansa myšs se, että päämääränä olevat arvot eivät ole yleispäteviä (kuten totuus ja informaatio perustutkimuksessa), vaan insinööri yleensä toteuttaa työnantajan asettamia tehtäviä ja yritys yleensä palvelee asiakkaan tavoitteita. Tällä tavoin päämäärät tulevat tavallisesti "ulkopuolelta", mikä asettaa insinöörin vastuun omista toimistaan erityisen vaativaksi: hän ei voi ummistaa silmiään siltä, mihin tarkoitukseen tilaaja hänen työtään tulee käyttämään.

Nämä huomiot pätevät myšs silloin, kun tekniikan käsitettä laajennetaan kattamaan myös soveltavaan tutkimukseen kuuluvat tekniset tieteet. Tällaiset tieteet ovat yhtäältä tutkimusta, jota voidaan arvioida totuuden ja informaation näkökulmasta, mutta samalla ne pyrkivät tehostamaan jonkin teknisen aktiviteetin tai ammatin harjoitusta (esim. insinööritieteet, lääketiede, hoitotiede, sotatiede, maatalous- ja metsätieteet, sosiaalipolitiikka). Niiden tyypilliset tulokset voidaan muotoilla (von Wrightin termein) teknisinä normeina, jotka ilmaisevat keinojen ja tavoitteiden suhteita: jos haluat tavoitetta A ja uskot olevasi tilanteessa B, sinun pitää (kannattaa) tehdä teko X. Tätä muotoa oleva väite voi olla tosi, informatiivinen ja objektiivisesti perusteltavissa (edellyttäen, että X:n tekeminen on A:n saavuttamiseksi välttämätön ehto tilanteessa B), joten se kelpaa tieteen tulokseksi. Samalla se on väline tavoitteen A saavuttamiseksi, joten sitä voidaan arvioida eettisesti kuten teknisiä artefakteja: Onko hyvä, että ihmisillä on perusteltuja keinoja tavoitteen A saavuttamiseksi? Millaisia tavoitteita teknisten tieteiden harjoittaja rakentaa teknisten normien ehto-osaan? Rajoittuuko hän vain välineiden tehokkuuteen ja taloudelliseen arvoon, vai ottaako hän vakavasti huomioon tavoitteina ja reunaehtoina esteettisiä, ergonomisia, ekologisia ja eettisiä arvoja?

* Julkaistu alunperin teoksessa Porra, V. et al (toim.): Insinöörin etiikka teknistyvässä maailmassa, Tekniikan Akateemisten Liitto TEK, Helsinki, 1994.

Kirjallisuutta:

Airaksinen, T. (toim.), Ammattien ja ansaitsemisen etiikka, Yliopistopaino, Helsinki, 1991.

Hannikainen, L. (toim.), Eettiset säännöt, Åbo Akademin ihmisoikeusinstituutti, Turku, 1992.

Kekkonen, H. (toim.), Vastuulliseen teknologiaan, Tekniikka Elämää Palvelemaan TEP, Helsinki, 1993.

Löppönen, P., Mäkelä, P. H. ja Pauniom K. (toim.), Tiede ja etiikka, WSOY, Porvoo, 1991.

Mäkelä, K. (toim.), Tieteen vapaus ja tutkimuksen etiikka, Tammi, Helsinki, 1987.

Niiniluoto, I., "Tekniikan filosofiasta", kirjassa Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, Otava, Helsinki, 1984, ss. 264-293.

Niiniluoto, I., "Insinööri ja tekniikan filosofia", Talouselämä 20/31.5.1985.

Niiniluoto, I., "Edistyminen soveltavissa tieteissä", kirjassa Tieteen historia ja tieteen edistyminen, Suomen Akatemian julkaisuja 2, Helsinki, 1985.

Niiniluoto, I., "Tiedeinstituutio ja tutkijan eettiset valinnat", kirjassa Löppönen et al. (1991), ss. 38-52.